Irenen ruumis vavahteli. Hän ravisti päätään, veren paetessa poskilta.
Sitten hän kuiskasi kiihkeästi:
— En!
Hänen silmänsä polttivat. Valdemar päästi hänen kätensä, tuijotti eteensä ja vaikeni. Irene näytti odottavan, tuli neuvottomaksi, tuskainen piirre ilmaantui hänen suunsa vaiheille. Sitten hän jatkoi kuin raivossa:
— En, tuhat kertaa en! Sinä et tarvitse minua. Minä en merkitse sinulle mitään. Talonpoikasi ja orposi ovat sinulle enemmän kuin minä, enkä minä voi jakaa. Minun mieheni täytyisi olla minun, kokonaan minun, hänen ajatustensa täytyisi kuulua minulle, oo, ja hänen täytyisi olla voimakas… Sinä tappaisit minut hyvyydelläsi. Sinä kuolettaisit minun yksilöllisyyteni ja masentaisit minut loputtomalla kärsivällisyydelläsi. Hyvyys, hyvyys yksin on sinun voimasi, mutta minä en sitä kestä… Ei, ei! Älä puhukaan.
Valdemar vaikeni yhä.
— Katsos, sinä Valdemar et vaimosi tähden voisi laiminlyödä ainoatakaan velvollisuuttasi. Ja minä tahtoisin miehen, joka olisi tähteni valmis mihin tahansa, niin, vaikkapa rikokseen.
Irenen silmät leimusivat, hän hengitti kiihkeästi. Hän näki Valdemarin seisovan tyynenä ja alistuvaisena. Epätoivo valtasi hänet. Hän väänteli käsiään lohduttomana. Sitten hän puri huultaan, naurahti, pakotti väkisin ilon kasvoilleen.
— Kuinka sinä saatoitkin olla niin mieletön, Valdemar? Auttajaa sinä tarvitset. Sellaista, joka pitää huolta terveydestäsi ja keittää ruokaa kerjäläisillesi. No, sellaistahan minä en osaa… Mutta olehan nyt iloinen, Valdemar. Tein ensimäisen hyvän työn elämässäni, kun en suostunut tulemaan sinulle onnettomuudeksi. Mitä sinä tuijotat, kiitä minua.
Valdemar ojensi kätensä ja sanoi hiljaa:
— Unohtakaamme siis ja olkaamme ystäviä.