Ireneltä katosi kaikki toivo, hän tuli aivan kalpeaksi. Hän kokosi voimansa, katsoi Valdemaria niin, että tämä perääntyi, ja kähisi:
— Minä vihaan, minä vihaan sinua. Niin!
Hän pyörähti ja meni. Valdemarista näytti, kuin hän olisi itkenyt.
* * * * *
Seurasi tuskaisa aika Valdemarin elämässä. Vasta nyt hän tajusi, kuinka paljon hän Ireneä rakasti. Hän harhaili metsissä ajatuksiinsa vajonneena, tunsi väsymystä ja haluttomuutta, ja alakuloisuus painosti häntä. Mutta samalla kuin hän itse kärsi, heräsi hänessä yhä voimakkaampi halu auttaa toisia kärsiviä. Yhä täydellisemmin hänelle selkeni, kuinka oikean elämäntehtävän hän oli valinnut, ja hän päätti antautua sille yhä hartaammin.
Parin viikon kuluttua tulivat rouva Salonen ja neiti Sinilehto vieraisille.
— Te elätte liika yksinänne, herra Borg, sanoi rouva Salonen päivällispöydässä. — Se vähentää teidän tarmoanne. Nyt teidän on pakko kiinnittää huomiotanne kaikenlaisiin pikkuseikkoihin, taloushuoliin. Se on miehelle aina kiusallista. Ja teille, jolla on niin jaloja ja voimiavaativia harrastuksia, se on suorastaan anteeksiantamatonta. Oh, herra Borg! Uskokaa minua. Te teette vääryyttä itsellenne. Teillä pitäisi olla ystävä, toveri, joka alituisesti valvoisi etujanne, joka vapauttaisi teidät pikkuhuolista ja jonka kanssa voisitte keskustella, kun olette epätietoinen.
— Olette aivan oikeassa, hyvä rouva. Mutta mitä tehdä? vastasi
Valdemar väsyneesti hymyillen.
— Menkää naimisiin, sanoi rouva Salonen. Ja neiti Sinilehto säesti:
— Niin, menkää naimisiin.