Valdemarin otsa synkkeni. Hän katsoi lautaseensa, ja tuskallisia muistoja liikkui hänen mielessään.
— Niinhän te sanotte, arvoisat naiset, niinhän te sanotte. Mutta ajatelkaahan, minkälaiseksi nuoren tytön elämä muuttuisi minun rinnallani. Hänen täytyisi alinomaa olla kosketuksessa köyhien kanssa. Hän saisi tyytyä siihen, että omistaisin suurimman osan ajastani pyrkimyksilleni. Hän tulisi olemaan enemmän auttajani kuin vaimoni. Se vaatisi innostusta, ja sitä ei nuorilla naisilla ole. He tahtovat iloita ja nauttia elämästään.
— Te erehdytte. On toisenlaisiakin tyttöjä, huomautti rouva.
— Niin, olkaa vakuutettu siitä, että teette suurta vääryyttä meille tyttö poloisille, avusti neiti Sinilehto.
— Mahdollisesti. Mutta avioliittoon vaaditaan myös rakkautta.
Luullakseni minun on sangen vaikeata voittaa kenenkään sydäntä.
Valdemarin äänessä oli uneksiva sävy ja heikko katkeruus.
— Ooh! Kuinka te voitte!… huudahti neiti Sinilehto. Hän punastui hiusmartoon saakka, loi katseensa alas ja jatkoi hämillään syömistään.
Syntyi pitkä äänettömyys. Rouva Salonen iski silmää. Valdemar tarkasteli mielenkiinnolla neidin vaaleita hiuksia, kauniita kasvoja ja hieman liian suurta ja velttoa, mutta herkkää suuta. Sitten keskustelun aihetta vaihdettiin.
Paria päivää myöhemmin Valdemar sai vienosti tuoksuvan kirjeen:
Antakaa minulle anteeksi, oi, minä rukoilen Teitä, antakaa anteeksi, sillä en tiedä mitä teen. Mutta minun täytyy saada kirjottaa Teille, sillä en saa missään rauhaa. En jaksa kauemmin kestää tätä hirveätä levottomuutta, joka teillä-käynnistäni saakka on kiduttanut minua, riistäen unenikin.