Kuinka Te voitte, kuinka Te voitte sanoa, ettette omista kenenkään sydäntä! Oo, jospa minä osaisin kuvailla mitä tunnen. Jospa tietäisitte, kuinka jokainen ajatukseni on Teitä täynnä, kuinka… Ah, minä tiedän kyllä olevani vain mitätön tyttönen, joka en merkitse Teille mitään, enkä koskaan voi tulla merkitsemäänkään. Mutta Te olette suuri ja jalo. Te ymmärrätte minua. Te annatte anteeksi tyttö paralle, joka tuskansa poltteessa uskaltaa olla näin rohkea. Minun on nyt helpompi, kun olen saanut keventää sydäntäni. Ettehän te ole minulle pahoillanne, eikö totta?
Lilli S.
Kirje vaikutti Valdemariin syvästi. Pitkän aikaa hän oli neuvoton, tietämättä mihin ryhtyä. Irenen kiehtova kuva väikkyi yhä hänen mielikuvituksessaan. Mutta toiselta puolen vaati sisäinen ääni häntä tekemään jotakin, lohduttamaan nuorta tyttöä, jonka suoruus oli niin liikuttava. Ja niin kirjotti Valdemar vihdoin hyvin sydämellisen kirjeen, kuvasi hämmästystään ja lausui paljon lempeitä sanoja. Ja muutaman päivän kuluttua hän sai vastauksen, missä neiti Sinilehto onnellisena kiitti häntä, katui edellistä kirjettään ja esitti kainon pelkonsa enää tavata Valdemaria.
Valdemarille seurasi sisäisen taistelun aika. Hän mietiskeli paljon, oli yksinään, ja hänen oli vaikea olla. Irenen luokse ei hän saanut lähdetyksi, eikä tyttökään antanut mitään kuulla itsestään. Rakastiko hän Ireneä? Irenen mielipiteet olivat niin kerrassaan toiset, hänen luonteensa oli oikullinen ja villi, ja hänen sielussaan asui pahoja voimia. Koskaan eivät he olisi voineet elää sopusoinnussa, auttaa ja tukea toisiaan. Heidän sielujensa välillä ei ollut sukulaisuutta, kuinka saattoi hän siis tyttöä rakastaa? Eikö se lumous, jonka valtaan hän Irenen läheisyydessä joutui, ollut vain aistillista huumausta, jonka ruumiillinen kauneus synnytti, vain turmiollista himoa? Mikä yhdistäisi heitä ja lujittaisi heidän liittoaan, kun hekuman ensimäinen hurma olisi ohitse? — Sitäpaitsi, aivan turhiahan hän pohti, Irenehän oli kerta kaikkiaan kieltäytynyt hänelle tulemasta.
Väkisinkin suuntausivat hänen ajatuksensa Lilliin. Lempeät, viattomat silmät säteilivät hänelle avoimesti, ja kauniit kasvot hymyilivät. Eikö hän voinut Lilliä rakastaa? Ja miksei voinut? Olihan tyttö lauha kuin kesätuuli. Koko hänen olennostaan huokui alistuva nöyryys ja enkelin hyvyys. Eikö Valdemarin velvollisuus ollut onnellistuttaa häntä, vaikkapa uhrautumallakin? Olihan heidän harrastustensa yhtäpitoisuus se pohja, jolle saattoi perustaa tulevaisuuden, se sopusointu, joka todelliselle, pyyteettömälle rakkaudelle on olennaista. Varmaankin kykenisi nuoren tytön voimakas ja puhdas lempi herättämään vastakaikua Valdemarissa ja innostamaan häntä työhön ja ponnistuksiin. Kohtalo tarjosi hänelle lahjaa, eikö hänen siis tullut ottaa sitä vastaan? Turhaa oli tavotella saavuttamatonta. Tyytyväisyys ja alistuminen, niissähän oli onnen salaisuus.
Elokuussa Irene matkusti pois hyvästiä sanomatta. Valdemariin koski epämääräisesti. Kuun lopussa hän muutti kaupunkiin.
Muutamia viikkoja myöhemmin hän julkaisi kihlauksensa neiti Sinilehdon kanssa.
2.
Tällä aikaa oli mykkä paholainen Valdemarin sydämessä paljon kärsinyt. Turhaan oli se odottanut puhelahjansa palaamista, raivonnut äänettömänä seuratessaan hoidokkinsa tekoja ja sadatellut enkeliä, joka liukkain, väsymättömin kielin oli kuiskinut ainaista hyvyyttään.
Vihdoin se oli kyllästynyt ja jättänyt tyyssijansa. Se asusti nykyään näkymättömänä Valdemarin huoneessa, istuskellen pienellä nurkkapöydällä. Se kulutti aikaansa puhaltamalla huilua, latomalla palvelijain puolelta varastettuja kortteja pasianssiin ja piirtelemällä hassunkurisia koukeroita pöydän tomuun. Se lämmitteli auringonpaisteessa, vuoleskeli Valdemarin kynäveitsellä toisen jalkansa kaviota ja viihtyi verraten hyvin yksinäisyydessään. Toisinaan, unettomina öinä, se punoi kokoon ihmeellisiä juonia, voidakseen jollakin tavoin saada mielipiteensä Valdemarin tietoon, mutta mikään niistä ei onnistunut.