Eräänä sateisena syysiltana Valdemar palasi sangen myöhään maatilaltaan. Hän oli läpimärkä, lopen väsynyt ja huonolla tuulella. Hänen raha-asiansa näyttivät olevan sekaisin. Maanviljelys ei läheskään kannattanut, pehtori oli tarvinnut suuren rahasumman, ja talonpojille oli täytynyt antaa varoja apulannan ostoa varten. Pellot olivat huonossa kunnossa, eikä karja tuottanut enää läheskään sitä kuin ennen.
Saatuaan kuivat vaatteet päälleen Valdemar istahti työpöytänsä ääreen, sillä hänellä oli tärkeätä kirjotettavaa. Häntä väsytti ja hän tunsi haluttomuutta. Hän nousi, otti ratsupiiskan pöydältä ja huitaisi sillä voimainsa takaa pari kertaa ympärilleen, norjentaakseen jäseniään.
Kuului kauhea parahdus. Valdemar säikähti, jäi kuuntelemaan. Mutta kaikki oli hiljaista eikä mitään näkynyt.
Isku oli sattunut mykkää paholaista selkään. Se hypähti sohvalle painaen kädellään kipeätä kohtaa. Se ihmetteli omaa ääntään, koetteli sitä uudelleen, varovaisesti, oudon ilon tulviessa mieleen…
Mykkä paholainen oli saanut puhekykynsä takaisin.
* * * * *
Haluttomana istuutui Valdemar työnsä ääreen. Pöydällä oli kaksi suurta, keltakuorista kirjettä. Toinen sisälsi orpokodin johtajan anomuksen, jossa tämä pyysi 20,000 mk uudistuksiin ja korjauksiin. Valdemar hämmästyi; levottomana ryhtyi hän lukemaan perustelua. Kaikki selittelyt tuntuivat hänestä löyhiltä, kummallinen epäluulo heräsi hänessä, ja sen huomatessaan hän säpsähti. Mistä johtui tämä epäilys? Koskaan ennen ei hän ollut sellaista huomannut itsessään. Eikö hänellä ollutkaan tarpeeksi uhrautuvaisuutta?…
Palvelijatar astui huoneeseen.
— Eräs mies pyytää päästä sisään. Hän tahtoo apua.
— Antakaa hänelle rahaa ja käskekää hänen mennä, sanoi Valdemar kärsimättömänä.