— Talouskassa on tyhjä, herra.
Valdemar otti lompakostaan rahaa ja antoi palvelijan viedä sen tarvitsevalle.
Toisessa kirjeessä puhuttiin turvalaitoksen perustamisesta langenneille naisille. Se oli naisyhdistyksen alote; viisihenkinen toimikunta oli valittu järjestämään asiaa. Toiveet kohdistuivat Valdemariin; toimikunta pyysi huomenna päästä hänen puheilleen.
Valdemar tuskaantui. Hän vajosi mietteisiinsä, ja katkeruus alkoi orastaa hänen rinnassaan. Yhtä kurjaahan oli kaikki, huolimatta ponnistuksista. Langenneiden naisten luku lisääntyi, äpärälapsia syntyi yhä enemmän, ja kun prostitueerattuja oli ruvettu ahdistamaan, oli sairaustapausten määrä kasvanut. Mitä siis kaikki puuha hyödytti? Hän oli uhrannut omaisuudestaan enemmän kuin oikeastaan olisi saattanut, mutta mikä oli tuloksena?
— Jokainen pyrkii auttamaan toista ja on itse vuorostaan avun tarpeessa, kuiskaili Valdemar itsekseen. — Mitä sillä voitetaan? Parempi, kun kukin ajattelisi vain omaa etuaan. Jos heikot sortuvat, niin entä sitten! Ei ole vaivaisista puutetta.
Valdemar säikähti omaa ajatustaan. Mistä tuli tuollaisia sanoja hänen huulilleen? Omatunto alkoi kolkuttaa: Tässä hän kulutti aikaa alhaisissa mietteissä, vaikka työ odotti. Ja väsymyksestään ja haluttomuudestaan huolimatta Valdemar tarttui kynään.
Jälleen ilmestyi palvelija ovelle.
— Kaksi henkilöä haluaa puhutella herraa.
— Mutta nythän on jo myöhä, tuskitteli Valdemar.
— He kävivät jo aikaisemmin, mutta minä sanoin, että herra tulee kotiin vasta illalla.