— Hyvä isä! En saa koskaan rauhaa! Mutta eivätkö he sitten käsitä, etten jouda, etten jaksa… Sanokaa, että tulevat huomenna.
Palvelija kumarsi ja poistui, hämmästellen isäntänsä huonoa tuulta.
Valdemar nousi, käveli ympäri lattiaa. Hänestä tuntui kaikki vastenmieliseltä ja tyhjältä, eikä hän ollenkaan halunnut kirjottaa.
— Häiritsevät työtäni, sekottavat ajatukseni. Enhän minäkään ole mikään kone, hitto vieköön! jupisi hän.
Mutta pian hänen mielentilansa kävi ristiriitaiseksi. Hän oli kuulevinaan sisäisiä kehotuksia, moitteita velvollisuuksiensa laiminlyönnin johdosta. Hän hermostui.
— Olkoon! En minä jaksa. Ja onhan se päivä huomennakin.
Hän heittäytyi sohvalle pitkäkseen, nukkui heti ja näki unta:
Hän käveli huoneessaan. Yhtäkkiä hän huudahti ja peräytyi pari askelta kauhistuneena. Nurkkapöydällä istui pieni, karvainen olento, jolla oli punaiset kasvot, kaksi kiiltävän mustaa sarvea päässä ja kavio toisessa jalassa. "Taivaan Jumala!" sammalsi Valdemar. Olento hävisi kuin varjo. "Mutta minähän näin pirun, kuten Luther aikoinaan", puheli Valdemar kummissaan. Kello löi kaksitoista. Näky ilmaantui uudelleen. Jälleen Valdemar hätkähti, mutta rauhottui pian, ja hänessä heräsi halu tutkia outoa ilmiötä. Eihän olento ollut kovinkaan pelottava. Kirkkaissa mustissa silmissä oli hyväntahtoinen ilme, paksut veripunaiset huulet hymyilivät ystävällisesti, paljastaen valkean hammasrivin, ja nerokkaannäköisen, kaarevan nenän sieraimet värähtelivät. Elleivät tuuheat, ylöspäin kaareutuvat kulmakarvat, valtavat viisauden kohokkeet otsalla, nenän juuressa, ja jykevä leuka olisi antaneet kasvoille voimakasta sävyä, olisi niitä voinut pitää miltei hentomielisinä. Valdemaria nauratti. Hän astui lähemmäs ja silitti hiljaa olennon karvaista selkää. Paholainen pyörähti nuolennopeasti ja potkaisi Valdemaria käteen kaviollaan. Sitten se nauroi täyttä kurkkua, suu ammollaan, mutta äänettömästi. Valdemar kiljahti ja piteli kättään. Paholainen kirjotti punaliidulla seinään: "Se, jolle hyvää teet, pistää ensimäiseksi." Valdemar kävi miettiväiseksi ja heittäytyi sohvalle. Olento nosti huilun huulilleen. Alkoi kuulua ihania, tuudittavia säveliä. Tähdet tuikkivat uudinten raosta…
Kun Valdemar heräsi, oli aurinko jo korkealla. Pitkään aikaan ei hän ollut nukkunut näin hyvin.
Hän oli hajamielinen, epäröivä, eikä kyennyt ryhtymään työhön, vaikka tietoisuus velvollisuudestaan kiusasi häntä. Hänen omatuntonsa jakeli kyllä nuhteitaan, mutta hän tuntui saaneen ihmeellisen voiman sotia niitä vastaan.