— Myynhän minä sa-anomalehtiä… ja kerään vanhoja kalosseja. Älkää viekö minua.
— Mutta etkö sinä tahtoisi hoitolaan? kysyi Valdemar kummissaan. —
Siellä on vain kilttiä lapsia. Siellä sinun vasta hyvä olisi.
Villen kyyneleet kuivuivat hämmästyksestä. Hän katseli suurin silmin
Valdemaria.
— No kysykää vaikka Rantasen Topilta taikka Pulju-Eetulta. Eivät uimaankaan päässeet yhtä kertaa. Selkäänsä saavat, kun eivät jaksa tehdä… Hän alkoi jälleen nyyhkyttää: — Ä-älkää viekö minua.
Valdemar säpsähti; hänen kulmansa vetäysivät kokoon. Sellainen käsityskö lapsilla olikin orpokodista?… Kavalasti riuhtaisi Ville itsensä eroon ja juoksi pakoon. Valdemar ei välittänyt siitä, ristiriitaisia ajatuksia tulvi hänen mieleensä.
Tosiaankin, millainenhan mahtoi järjestys orpokodissa oikeastaan olla? Hänellä ei ollut ollut aikaa sitä lähemmin tarkastaa. Oliko johtaja silmäinpalvelija? Oliko hän tehnyt väärin luottaessaan tähän mieheen, jonka koko ulkomuoto ilmaisi rehellisyyttä ja hyvyyttä?
Valdemar kulki kotiin kiivain askelin. Hän oli huonolla tuulella, ei voinut ryhtyä mihinkään, vaan murjotti eteensä levottomana ja synkkänä.
Iltapäivällä tuli komitea. Valdemar kuunteli haluttomana esityksiä, vastaili vältellen, siirsi ratkaisun tuonnemmaksi, haluten miettimisaikaa.
Komitea läksi.
Tuli pimeä. Hän ei sytyttänyt lamppua, vaan astuskeli rauhattomana huoneessaan. Vihdoin hän meni jälleen ulos.