"Valkea kyyhky", luki hän erään ravintolan osotekilvestä. Outo mielihalu valtasi hänet, hän aikoi sisään. Kuitenkin hän epäröi. Eihän hän milloinkaan ollut käynyt sellaisessa paikassa. Hän oli jo menossa pois, mutta kääntyi nopeasti takaisin.
— Tilaan sitruunamehua. Pöydällä on säästöpankki köyhiä varten. Tungen sinne pari markkaa, siinähän on käyntiini kyllin syytä, pälkähti äkkiä hänen päähänsä. Hän naurahti itsekin perusteluaan eikä voinut ymmärtää, mistä se johtui hänen mieleensä.
Hän istahti piiloiseen sopukkaan verhon suojaan ja tilasi illallista. Sikarin sauhu ja pihvin käry kiusasivat häntä. Hajamielisenä kuunteli hän sekavaa puheensorinaa, naurun hihitystä ja lasien kilinää.
Yhtäkkiä tuttu ääni verhon toisella puolen kiinnitti hänen huomiotaan.
— Sano mitä tahdot, Lilli on nätti tyttö. Mutta rahaa pitää olla. Minä kun pistäysin Imatralla hänen kanssaan, niin kyllä pussini oheni.
— Sen minä arvaan… No entä vaimosi? Ei epäile mitään?
— Hänhän hoitaa orpoja, hehehe. No, kipataanpas!
Syntyi vaitiolo. Valdemar oli tuntenut orpokotinsa johtajan äänen.
— Mitenkähän me siitä pelijutusta oikein selviämme? Eilen…
— Ole huoletta, kuiskasi johtaja. — Minä luotan Lilliin. Häät tulevat tuotapikaa. Ja sitäpaitsi, on minulla muutakin.