Kerran, kun hän oli kävelyllä, yritti muuan vaimo käsirattailla tuoda suurta vaatekuormaa pyykkirannasta. Vastamäessä ei kuorma kulkenutkaan. Valdemarin tuli sääli; hän riensi apuun.
— Älkää, hyvä herra, mitäs ihmiset sanovat, hätäili nainen punastuen.
— Panin liian paljon. Täytyy vähän pienentää kuormaa.
— En välitä ihmisistä, sanoi Valdemar. — Tehän olette aivan uuvuksissa. Ei pidä ponnistaa liikaa.
— Kiitoksia hyväntahtoisuudestanne. Kyllä minä nyt, kun päästiin tämä ylämaa… On se ennen tullut keveästikin, yhtä suuri kuorma, vaan olen väsynyt. Mieheni on sairaana, ja lääkkeet vievät rahaa. Ei tahdo riittää ravintoon, kun olen yksin ansaitsemassa. Tuhansia kiitoksia, hyvä herra.
Valdemar tarkasteli vaimoa, jonka kalpeista, laihtuneista kasvoista kuvastui kärsimys ja luja tahto.
— Te elätätte perhettänne, niinkö? Onko teillä lapsia? kysyi hän.
— On, kaksi.
— Ja miehenne on sairaana?
— Niin, jo toista kuukautta.
— Oletteko koettanut mistään pyytää apua?