— Hyvä herra. Minä olen terve ihminen ja jaksan tehdä työtä. En ikinä tahtoisi kerjätä. Kun vaan mieheni tulisi ennalleen, niin kaikki olisi hyvin.
Naisen äänessä oli hillittyä omanarvontuntoa. Valdemar katsoi häntä silmiin.
— Haluaisin nähdä miestänne. Asutteko kaukana?
— Ei tästä pitkälti ole… Mutta… se on vain köyhän maja, niin että tokko herra…
Valdemar nyökäytti päätään vastaamatta.
Mökki oli kurja viistoon painuneine ovineen ja rikkinäisine ikkunoineen, mutta aika siisti. Lapset leikkivät tyydyttävän puhtaalla permannolla. Sängyssä makasi laihtunut ja parrottunut mies sairaana.
— Kysykää ahkerasti lääkärin neuvoja, sanoi Valdemar kaivaessaan lompakkoaan. Hattuaan kohottaen hän laski satamarkkasen kiittelevän vaimon käteen. Milloinkaan ei hän ollut tuntenut niin suurta antamisen iloa.
Kotona odotti häntä joukko huonosti puetuita nuoria miehiä, jotka pyysivät apua.
-. Miksette tee työtä? tiuskaisi Valdemar.
— Ei saa työtä, herra, ajat ovat huonot.