Ääneni terävyys loukkasi omaakin korvaani ja sai minut tuossa tuokiossa katumaan kysymystäni.
— Kuka niin? sanoi vaimoni ja hieno ryppy ilmaantui hänen kulmakarvojensa väliin.
— Hän, joka tervehti.
— Joku suomalainen luullakseni. Ylioppilas tai jokin sellainen. En muista tällä haavaa hänen nimeänsä.
— Et muista!
— En. Hänet on esitetty minulle jossain tanssitilaisuudessa tai semmoisessa.
Hän sanoi sen äänellä, joka sai minut ehdottomasti vaikenemaan. Mutta silti en uskonut hänen sanoihinsa. Niin, ensi kertaa epäilin häntä. Sillä se, että hän oli kalvennut ja joutunut pois tasapainosta, herätti mustasukkaisuuden kaltaisen kivun sydämessäni ja teki minut synkäksi.
Voi tuntua kummalliselta, että minä, joka vasta lyhyen ajan olin ollut avioliiton paratiisissa, nyt jo rupesin kantamaan sydämessäni kyykäärmeen sikiötä. Mutta vaimoni oli niin omituinen ja omituisuus rakkaudessa on usein tuskan alku. Koko yhdessä olomme aikana ei hän ollut paljastanut minulle kertaakaan sisintään, seisonut antautuneena ja avoimena edessäni. Hän ei koskaan puhunut minulle yksityiskohtia varhaisemmasta elämästään. Hän salasi minulta sielunsa syvimmät kätköt tai sitten oli hän paljasta pintaa. Hän vain rakasti minua tulisella hehkullaan, tai ilveili kanssani kuin pieni kissan pentu.
Koko matkalla emme enää vaihtaneet sanaakaan. Mutta kun pääsimme hotelliimme, hyökkäsi hän äkkiä takaapäin kimppuuni ja sai minut kaadetuksi leveälle sohvalle istumaan. Sitten heittäytyi hän viereeni ja vallattomaan nauruun purskahtaen kiersi hän kätensä kaulaani. En kuitenkaan ollut leikkisällä päällä, sillä kiihottuneet ajatukset ärsyttivät hermostoani. Senvuoksi jäinkin totisena tuijottamaan suoraan eteeni.
— Jörri! sanoi hän silloin veitikkamaisesti ja suuteli minua.