Hänen suutelonsa lumosivat minut aina, enkä koskaan voinut niitä vastustaa. Nytkin tulin heti iloisemmaksi ja vedin hänet polvelleni. Mutta äskeinen, ulkona sattunut tapaus oli vielä siksi elävänä mielessäni, etten jaksanut hillitä itseäni.
— Märta, sinä et puhu totta. Mikset sano totuutta, rakas? kysyin.
Hän katsoi minuun ihmeissään, mutta olin varma, että se oli teeskenneltyä.
— Mitä totuutta?
— Sitä, jonka tiedät. Kuka oli se henkilö, joka tervehti sinua? Mikset sinä sano sitä?
— Hyvänen aika! Ethän vain liene mustasukkainen? sanoi hän nauraen ja nipistäen minua leuvasta, mutta huomasin selvästi kuinka hermostunutta hänen naurunsa oli.
— Älä viitsi nyt, Märta. Näethän, että kysymys kiusaa minua.
Silloin hieno ryppy ilmaantui taas hänen kulmainsa väliin.
— Mutta mikä sinua oikein vaivaa, Arnold? kysyi hän muuttunein äänin.
— Sinä et puhu totta. Se ei ollut totta, mitä sanoit hänestä.