— Sinä siis epäilet sanojani, Arnold! Sinä siis todellakin epäilet niitä!… Arnold, miten onnettomaksi tuleekaan avioliittomme, ellemme luota toisiimme!
— Ja luotatko sinä minuun! Sinä et koskaan anna minun aavistaakaan sisäisiä mietteitäsi. Sinä pysyt aina sulettuna, etkä koskaan sano ainoatakaan varomatonta sanaa. Sinä olet kuin sfinksi, jonka edessä minä ennen pitkää menehdyn omaan voimattomuuteeni!… Märta, sano että puhuit totta, vakuuta se minulle niin uskon sinua.
Ryppy hänen otsallaan syveni huomattavasti.
Hän katsoi minua pitkään, säihkyvin silmin. Sitten hän kääntyi ja poistui huoneeseensa sanaakaan vastaamatta.
Olin asemassa, joka aina on kiusallinen. Joko katuu sanojaan, mutta ei tahdo pyytää anteeksi, eikä nöyrtyä, tai sitten pyytää heti anteeksi ja katuu perästäpäin nöyrtymistään. Ensin olin minäkin syöksyä hänen jälkeensä ottaakseni sanani takasin. Mutta hillitsin itseni. Sillä käsitin, ettei minun sopinut antaa ohjaksia kokonaan hänen käsiinsä. Minunkin täytyi osottaa voimaani, näyttää, etten sentään kokonaan ollut hänen vallassaan. Jäin siis tyynesti odottamaan mitä seuraisi. Mutta hän pysyi järkähtämättömästi huoneessaan ja antoi minun olla yksinäni. Siitä kävi mieleni katkeraksi ja ärtyisäksi, ja tunsin yhä enemmän hermostuvani sen mukaan kuin aikaa kului.
Kun ei häntä kuulunut, lähdin viimein yksin ulos ja suuntasin askeleeni erästä pelihuonetta kohti, missä nuorena miehenä usein olin oleskellut ja missä siis toivoin tapaavani tuttavia. Siellä olikin pari entistä toveriani, ja me alotimme pelin ja samppanjan juonnin aivankuin muinaisina aikoina.
Oli tuokio kulunut. Peli oli hetkeksi lakannut ja kilistelimme paraikaa laseja, kun ihmeekseni huomasin saman henkilön, joka äskettäin oli vaimoani tervehtinyt, lähenevän pöytäämme. Hän ei näyttänyt minua ollenkaan tuntevan, mistä tein sen johtopäätöksen, ettei hän päivemmällä ollut kiinnittänyt minuun lainkaan huomiotaan. Hän laski tuttavallisesti kätensä ystäväni vicomte de la Éen olkapäälle, jolloin tämä nopeasti kääntyi ja tervehti hämmästyneenä ja iloisena.
Sillä aikaa oli minulla oiva tilaisuus tarkastaa vierasta. Hän oli hiukan keskimittaa pitempi, solakka ja tavattoman huolellisesti, mutta yksinkertaisesti puettu herrasmies, iältään ehkä hiukan minua nuorempi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja niin omituiset, ettei niitä kerran nähtyään enää voinut unohtaa. Niissä ei silti ollut mitään erikoista eikä silmään pistävää, ellei kenties voimakas leuka ja hiukan kulmikkaat piirteet. Nenä oli suora ja moitteeton, huulet kaareutuivat nautinnonhaluissa; tukka oli tumma ja sileäksikammattu, mutta viiksensä oli hän ajellut. Koko miehessä oli melkolailla englantilainen leima.
Keskusteltuaan hetken uuden tulokkaan kanssa, kääntyi de la Ée minun puoleeni:
— Teitä varmaankin huvittaa tulla tuntemaan toisenne, koska olette molemmat suomalaisia. Saanen siis esittää: Kurimo — Broman.