Vieras loi minuun terävän katseen; ja vasta silloin huomasin hänen silmissään omituisuuden, jota sittemmin olen usein ihmetellyt. Hänen silmäteränsä olivat näet tavattoman suuret, kun sitävastoin irikset niiden ympärillä olivat vain kapeat, teräksenharmaat renkaat. Täten näyttivät hänen silmänsä mustilta ja niiden ilme liikehti alinomaa.
Hän lausui minulle ranskaksi muutamia tavallisia kohteliaisuuksia, jotka ovat häipyneet mielestäni ja joihin minä vastasin samaan tapaan.
Juotuamme vielä jonkun verran samppanjaa päätimme alkaa pelin uudelleen ja sovimme summien suuruudesta. Silloin käännyin uuden tuttavani puoleen kysyen:
— Ettekö tekin liity peliin, herra Kurimo?
Hän hymyili kummallisesti ja vastasi syvällä, sointuvalla äänellä:
— En. Pelaan ainoastaan uhkapeliä.
En tiedä voiko mikään loukata niin syvästi kuin ilkeä hymy. Hymyn solvasua ei käsitä täydellisesti, se jää epämääräiseksi ja sen tarkotus on hämärä. Senvuoksi se ärsyttääkin paljoa enemmän kuin sanat. Loukkaavimmatkin sanat muodostavat käsitteen, jonka kokonaisuudessaan ymmärtää ja jolle usein voi nauraa, mutta hymy tekee epätietoiseksi. Hänenkin hymyssään, hänen kasvojensa ilmeessä ja äänensä sävyssä oli jotakin kiihottavaa, joka sai minut raivostumaan. Sitäpaitsi alkoi samppanja jo vaikuttaa. Ja kohtaus vaimoni kanssa oli järkyttänyt hermostoni tasapainosta. Minä kimmahdin seisomaan, ja katsoen häntä suoraan kasvoihin sanoin jokseenkin kiihtyneenä.
— Hyvä herra! Niinkuin olette itse kuullut, on tässä melkoisia summia kysymyksessä. En luule löytyvän ketään, joka sanoisi peliämme muuksi kuin uhkapeliksi. Kieltäytymisenne syy on siis mielestäni lievimmin sanoen omituinen.
Hän kääntyi aivan tyynesti poispäin ja kohauttaen olkapäitään halveksivasti — ellei se ole kiihtyneisyydestäni johtunutta luulottelua — sanoi hän, ollenkaan katsomatta minuun.
— Kuten sanoin, pelaan ainoastaan uhkapeliä.