Sitten rupesi hän puhumaan vicomte de la Éelle aivan kuin ei minua olisi ollutkaan.
Se sai minut kokonaan pois suunniltani. Verivirta syöksyi kasvoilleni ja minulla oli täysi työ hillitessä itseäni menemästä yli rajojen. Mikä oikeus oli hänellä ivata peliämme kuin lasten leikkiä, vaikkeivät hänen rahansa olisi kenties ollenkaan riittäneet siihen? Mikä oikeus oli hänellä niin halveksivasti kohdella minua?
— Herrani! Te loukkaatte minua suuresti ylenkatseellanne! En voi sallia, että halveksitte minua pelaajana, ja minä vaadin teitä kunnianne nimessä kanssani peliin, joka teidänkin katsantokantanne mukaan on uhkapeli. Olkaa hyvä ja määrätkää summa, sanoin kiukusta vavahtelevin äänin.
Hän katsoi minuun ihmeissään. Sitten kumarsi hän kevyesti ja kaunis hymy ilmausi hänen huulilleen.
— Suokaa anteeksi. Tarkotukseni ei ollut loukata teitä. Valitan, etten voi ehdottaa suurempia summia sillä en ole varakas. Mutta jos te kunnianne tähden tahdotte…
— Minä vaadin! keskeytin hänet karkeasti.
Hänen kasvojensa väri muuttui aivan kalpeaksi, mutta hymy ei kadonnut huulilta. Hän oli tuokion vaiti ja näytti miettivän. Sitten sanoi hän:
— Suostun kernaasti.
Vaikka olin äärimmilleen kiihtynyt, säpsähdin hänen muuttunutta ääntään. Se oli kokonaan menettänyt sointunsa, se tuntui tulevan syvältä kurkusta, se oli rätisevän kuiva, mutta ei käheä, selvästi kuuluva, mutta soinnuton. Niin, en edes kykene sitä kuvaamaan.
— Tehkää siis hyvin ja määrätkää ehdot.