— Panen oikean käteni teidän oikeaa kättänne vastaan. Joka häviää, se luopuu kädestään.
Hänen hymynsä oli hirvittävä.
Ehdotus oli niin luonnoton, että hetken tuijotin häneen sanattomana. Nykyhetki menetti todellisuusarvonsa. Sen sekunnit pitenivät iäisyydeksi ja jäivät mykkinä ihmettelemään omaa tyhjyyttään. En ajatellut mitään. Olin vailla järkeä ja vapaata tahtoa, ikäänkuin näkymättömän voiman vallassa. Kuitenkin kumarsin ja molemmat istuuduimme.
Toisten pöytien luota olivat kaikki kerääntyneet ympärillemme. Vallitsi syvä hiljaisuus. Nuo hurjat henkilöt, jotka hymysuin ja kompia lasketellen antoivat vaikka viimeisten pennien vyöryä taskustaan pelipöydälle, he vaikenivat ja silmät pyöreinä katselivat meitä kuin lapset, joille kerrotaan taruja jättiläisistä.
Kurimo jakoi kortit ja peli alkoi. Huomasin heti olevani tyynen ja harkitsevan pelaajan kanssa tekemisissä. Mutta omakin kykyni oli tunnustettu. Sitäpaitsi olivat korttini siksi hyvät, että voitostani varmana tyynnyin kokonaan. Peli kulki hitaasti. Kurimo oli niin huolettoman näköinen kuin olisi lasten leikki ollut kysymyksessä ja kirkas, hieno hymy valasi koko ajan hänen kasvojaan.
Kun olimme jo aivan lopussa ja minä, kauan mietittyäni ja aivan oikein, löin pataässän pöytään, sanoi hän hyvin ystävällisellä ja iloisella äänellä.
— Nyt te teitte virheen, joka saattaa teidät häviöön. Pataässää seuraa aina hertta tässä pelissä ja silloin minä voitan.
Hämmennyin kokonaan. Tietysti tuo oli vain pelilause, vain kylmäverisyyden osotus, sillä eihän hän edes tuntenut pelitapojani. Mutta minulle jäi todellakin herttakuningas käteeni. Aivan voimattomana pudotin sen pöydälle… Olin menettänyt pelin.
Kun katsoin vastapelaajaani, niin syvä sääli kuvastui hänen kasvoiltaan.
On hetkiä, jolloin ei mikään tunnu niin vastenmieliseltä kuin myötätuntoinen ilme. Kuuntelisi ennen tuhansia pistosanoja, mutta säälivää katsetta ei voi sietää. Minäkin jouduin uudelleen raivon valtaan ja sanoin terävin äänin.