— Olkaa hyvä ja antakaa minulle osotteenne. Lähetän teille vielä tänään voittosaaliinne. Vai vaaditteko sen paikalla?
Kesti tuokion, ennenkuin hän vastasi.
— Te käsitätte minua aivan väärin. Tarkotin tietysti vasta kuoleman jälkeen.
Hänen hirtehis-huumorinsa pöyristytti minua. Vaikka pirullinen hymy hänen kasvoiltaan oli hetkeksi kadonnut, ymmärsi jokainen, että hän säälistä tai jostakin muusta yhtä vastenmielisestä vaikutteesta käänsi ehdotuksensa tällaiseksi, ja hiljainen suhina alkoi kuulua ympäriltäni. Se sai minut mielipuoliseen vimmaan. Nousin seisomaan ja sanoin kähein äänin.
— Teillä ei ole mitään oikeutta osottaa minulle myötätuntoa! Olen varma, että tarkotuksenne oli alkujaan toinen, enkä voi sallia, että minun nauretaan käyttävän kättäni teidän armostanne. Vai luuletteko minua raukaksi?… Olette heti saava voittonne!
Hänen kasvonsa muuttuivat silloin ilmehikkäiksi ja sieramet värähtelivät herkkinä. Hänen syvä, miehekästä surua ilmaseva katseensa ei milloinkaan mene mielestäni. Vakavana, hiukan kumartaen vastasi hän hillitysti.
— Kunnioitan suuresti kylmäverisyyttänne ja vakuutan, etten hetkeäkään ole epäillyt rohkeuttanne. En myöskään voi estää tekojanne. Mutta jos nyt luovutte kädestänne minun tähteni, niin en voi pitää tappiotanne kunniallisesti maksettuna. Tarkotukseni oli alkuaan toinen, ja te itse annoitte minulle ehdotusoikeuden. Pidän kuitenkin teitä kunnian miehenä, enkä luule, että voitte menetellä vastoin pelisopimuksia.
Tämän sanottuaan kumarsi hän kunnioittavasti ja poistui mennäkseen puhuttelemaan muuatta nuorta herraa, joka juuri oli tullut ovesta ja jonka oikea käsi oli mustalla siteellä sidottu, riippuen rinnalla, kaulan ympäri kulkevan nauhan varassa. Jäin aivan masentuneena paikalleni. Minulla ei ollut enää mitään vastattavaa. Turhaan koetti de la Ée minua lohduttaa. En edes viitsinyt kuunnella hänen puhettaan. Join pari lasia samppanjaa rauhottuakseni ja menin sitten sivuhuoneeseen saadakseni olla yksin.
Huoneen sivuseinällä oli pieni komero ja siellä olevan sohvan piiloisimpaan nurkkaan heittäydyin nyt voimattoman kiukun jäytäessä mieltäni. Tunsin vihaavani Kurimoa. Ja vihani oli sitä raivokkaampi, kun se oikeastaan kohdistui itseeni hänen kauttaan. Sillä oma hillittömyyteni, oma päivällisten tapahtumain johdosta ärsyttynyt hermostonihan oli sittenkin kaiken alkusyynä.
Olin viipynyt hetken ajatuksissani kun Kurimo astui sidekätisen herran kanssa huoneeseen. Kumpikaan heistä ei näyttänyt minua huomaavan. He pysähtyivät verraten lähelle minua pienen pöydän ääreen, jolla komeileva tupakkakuppi oli ihmeellinen jäljennös Cellinin kuuluisasta suola-astiasta. Vieras näytti olevan englantilainen. Hänen kasvonsa olivat sairaan kalpeat ja suun ympärille oli kärsimys piirtänyt merkkinsä huolimatta hänen ilmeisestä nuoruudestaan.