— Aarne, mitä ihmeitä sinä taas olet tehnyt? Koko salihan on aivan kiihdyksissä, kysyi vieras.
— Rakas ystävä, ainoastaan mitättömyyksiä. Muuan herra Broman väitti olevansa uhkapelin pelaaja ja on nyt aivan suunniltaan, vaikka on menettänyt vain toisen kätensä, vastasi Kurimo ottaen hymyillen sikarin kotelostaan.
Sanat ikäänkuin sokasivat minut. Ympäristö pimeni silmissäni. Tunsin vain vihaa, vain mieletöntä raivoa, petomaista ja luonnotonta. Vapisin kuin horkkatautinen, ja melkein tietämättäni vedin pistolin taskustani. Kuitenkaan en kiirehtinyt. Tunne siitä, että ampuisin, oli niin varma, etten ollenkaan hätäillyt, mikä usein tapahtuu epäröidessä. Hitaasti kohotin käteni ja ojensin aseeni Kurimoa kohti.
Hän oli vastikään pannut sikarin suuhunsa, mutta nyt otti hän sen jälleen pois. Hän kääntyi minuun päin, katsoi suoraan kasvoihini ja hänen silmänsä olivat raukeat ja surulliset. Sitten sanoi hän suomeksi, syvällä, teatralisella äänellä ja hyvin hitaasti:
— Tähdätkää tarkkaan herra Broman. On ikävää, jos osutte harhaan. Senjälkeen kääntyi hän jälleen ystäväänsä päin ja sytytti rauhallisesti sikarinsa.
Käteni vaipui kuin salaisen iskun herpasemana. Unohdin silmänräpäyksessä äskeisen vihani ja tuo uhmaileva kylmäverisyys pakotti minut ihailuun. Sellaista ihmistä en vielä ollut nähnyt.
Hänen ystävänsä oli sanaton hämmästyksestä. Käsitin sen helposti, sillä hän ei ollut ensinkään huomannut läsnäoloani, vaikka Kurimo oli nähnyt minut vastaseinän peilistä.
Hetken perästä katsoi Kurimo jälleen minuun ja tuo omituinen hymy karehti taaskin hänen huulillaan.
— No, sanoi hän hiljaa.
Sitten tuli hän luokseni.