— Ystäväni käsi on vaikeasti haavottunut, sanoi, Kurimo vakavasti.
Sitten vaihtoi hän nopeasti puheenaiheen.
Palasimme jälleen saliin saadaksemme de la Éen seuraamme. Kurimo pyysi meitä kohteliaasti ravintolan puolelle illalliselle. Keskustelimme vilkkaasti ja tuttavallisesti.
Sain tietää, että uusi ystäväni oli kuusi vuotta oleskellut ulkomailla, etupäässä Parisissa, mutta myöskin Lontoossa. Hän oli opiskellut kemiaa, kunnes hän vuosi sitten oli päässyt lordi Henryn rikkaan ja kuuluisan isän suosioon ja ollut senjälkeen nuoren lordin seuralaisena. Minäkin kerroin hänelle omasta elämästäni. Mainitsin vaimoni nimen ja puhuin häämatkastani. Koetin silloin tarkasti tutkia hänen kasvojaan, mutta yksikään lihas ei niissä värähtänyt. Kysyin myöskin, eikö juuri hän ollut tervehtinyt vaimoani päivemmällä. Siihen vastasi hän myöntävästi ja sanoi tuntevansa vaimoni ylioppilasajoiltaan. Enempää en tietenkään voinut kysyä.
Lordi Henry näytti kokonaan olevan Kurimon vallassa. Hän ikäänkuin ahmi ystävänsä jokaisen sanan. Se oli minusta sitäkin kummallisempaa, kun Kurimo oli vain suomalainen opiskelija ja hänen ystävänsä englantilainen ylimys.
Muistaessani nyt perästäpäin, kuinka herkullisen aterian Kurimo oli tilannut ja kuinka vastoin se oli hänen yksinkertaisia tapojaan, jotka myöhemmin opin tuntemaan, en ollenkaan ihmettele vicomte de la Éen sanoja:
— Te saatte minut hämmästymään, herra Kurimo. Teistähän on tullut täydellinen herkkusuu! Kerran te väititte minulle Platon sanoneen, että herkuttelu on aivan yhtä vaarallista ruumiille kuin sofistien viisastelut sielulle.
— Olette hyvin ystävällinen, vastasi Kurimo hymyillen. Mutta Plato ei luullakseni tarkottanut täyttä totta tuolla lauseellaan. Onpa olemassa asianhaaroja, jotka viittaavat siihen, että hän sanoillaan olisi vain tahtonut ärsyttää sofisteja. Ja entäpä Aristoteles, joka ankarassa Etiikassaan luettelee kokonaista kaksikymmentäviisi eri soppalajia, nähtävästi mitä suurimmalla mielihyvällä. Ah, kyllä entisajan ihmiset osasivat herkutella. Ajatelkaahan vain Sicilialaista Smindyridestä, joka kuletti mukanaan tuhat kokkia matkustaessaan Kreikkaan, taikka Cheiripposta, jonka pojat pääsivät Atenan kansalaisiksi, syystä, että heidän isänsä oli keksinyt uuden ruokalajin.
— Teidän kyökkihistoriikkinne klassillisuushan on aivan hirveätä, sanoi de la Ée nauraen.
— Sillä on ainakin se viehättävä ominaisuus, että se on hyvin pintapuolista — jatkoi Kurimo heikon lämmön värähtäessä hänen sanoistaan. — Vai ettekö ole ensinkään huvitettu näistä asioista? Eikö teistä Caligulan suunnattoman kalliissa aterioissa ollut jotain ihmeellistä. Ja ajatelkaapa Vitelliusta, joka kahdeksan kuukautisena hallitusaikanaan ehti tuhlata lähes puolitoista sataa miljonaa herkutteluun. Tietysti sillä oli ikäviä seurauksia, eikä syyttä sanota: Graecia victa vicit victores. Mutta sittenkin. Nuo vanhanajan ihmiset uskalsivat uhrata rahansa nautinnolle; me uhraamme nautintomme, ruumiimme ja sielumme rahalle.
— Minusta teki Cleopatra kaikkein kauniimmin liuottaessaan kallisarvoisen helmen maljaan, uskalsin minä huomauttaa.