Kaikeksi onneksi ei Mabel ymmärtänyt näitä sanoja; mutta Jasperin otsa rypistyi ja hänen kasvonsa hehkuivat.
Villit lopettivat nyt keskustelunsa, ja pakolaiset kuulivat rantaa pitkin kulkevien vihollisten hitaat ja varovaiset liikkeet ja rapsahdukset pensaikossa, jonka oksia he hiljalleen siirsivät syrjään. He olivat jo ehtineet suojuksen sivu, mutta vedessä oleva päämies seisoi vielä paikoillaan ja tutkisteli rannikkoa silmillään, jotka hänen sotaväriensä vuoksi hehkuivat kuin palavat kekäleet. Parin kolmen minuutin kuluttua jatkoivat nämäkin kolme miestä matkaansa askel askeleelta kuin ihmiset, jotka kadonnutta esinettä etsivät.
Näin kulkivat he taitavasti tehdyn suojapaikan ohi, ja Tienviitta veti suunsa hänelle ominaiseen sydämelliseen ja äänettömään hymyyn. Hänen riemunsa oli kuitenkin ennenaikainen, sillä viimeinen joukosta katsahti äkkiä taakseen ja pysähtyi. Tämä seikka herätti heissä heidän suureksi kauhukseen samassa ajatuksen, että joku laiminlyönti oli herättänyt huomiota. Sotilas palasi, kutsumatta takaisin seuralaisiaan, ja toisten jatkaessa matkaansa eteenpäin lähestyi varovasti pensaita, joita hän tarkasteli, kuin olisi tahtonut ne lumota. Muutamat lehdet olivat auringon paahteesta kuivettuneet, ja tämä luonnonlaista poikkeava seikka herätti intiaanin huomiota. Jännittävästä hetkestä huolimatta seurasi koko joukko nuoren miehen kasvojen ilmeitä, joissa hänen tunteittensa taistelu selvästi kuvastui. Auringon paahteen lakastuttamat lepänlehdet olivat kuitenkin niin vähän tuoreista eroavia, että irokeesi, kosketellen niitä käsillään, jo luuli erehtyneensä. Ollessaan epäluuloinen koettaa kuitenkin jokainen saada selvyyttä epäilykseensä, ja niinpä nuori sotilaskin varovaisesti taivutti oksat erilleen ja oli samassa suojuksen sisällä, jossa hän näki pakolaiset ikäänkuin hengettöminä patsaina, Vihollisen pidätetyn huudahduksen ja säkenöivän katseen he tuskin kuulivat ja näkivät, kun jo Chingachgookin tomahawki kohosi ja samassa vaipui vastustajan pääkalloon. Irokeesi kohotti kiljuen kätensä ja syöksyi selälleen veteen, joka kuljetti hänen nytkähtelevän ruumiinsa virtaa alas. Delaware teki voimakkaan, mutta tuloksettoman yrityksen tarttuakseen hänen käteensä toivossa saada hänen päänahkansa. Verestä punertuva vesi kuljetti kuolleen mukanansa.
"Emme saa menettää silmänräpäystäkään", sanoi Jasper vakavalla, mutta pidätetyllä äänellä taivuttaen pensassuojukset syrjään. "Tehkää niinkuin minä, herra Cap, jos tahdotte pelastaa sisarentyttärenne, ja te, Mabel, pankaa pitkäksenne veneen pohjalle."
Samassa tarttui hän keveän veneen keulaan ja kahlaten vedessä kuletti sitä rantaa pitkin Capin auttaessa perästä — kulkien niin lähellä pensaikkoa kuin suinkin, jotta vihollinen ei heitä huomaisi. Hän koki pyrkiä takaisin virran mutkaan, joka varmasti suojaisi heitä vihollisilta. Tienviitan vene oli lähinnä rantaa, ja sen täytyi siis vasta jälestäpäin lähteä liikkeelle. Delaware juoksi metsään pitäen velvollisuutenaan tarkata vihollisia sillä aikaa kuin Tienviitta auttoi seuralaisiaan veneisiin. Kaikki oli hetken työtä. Kun Tienviitta oli ehtinyt virran mutkaan, tunsi hän äkkiä veneensä entistä keveämmäksi, ja katsahtaessaan taakseen hän huomasi tuskaroran vaimoineen olevan poissa. Hänessä leimahti ajatus, että he olivat pettäneet seurueen, mutta ei ollut aikaa pysähtyä. Valitushuudot, joita alempaa virran varrelta alkoi kuulua, tiesivät sitä, että nuoren intiaanin ruumis oli jo ehtinyt hänen ystäviensä luo. Seurasi pyssynlaukaus, ja Tienviitta näki, että Jasper, päästyään virran mutkaan, ohjasi venettään virran poikki, itse seisoen keulassa ja Cap perässä istuen. Silmäys, päätös ja toiminta seurasivat nopeasti toisiaan siinä miehessä, joka oli tottunut rajamaasotien vaihtelevaisuuksiin. Hän juoksi nopeasti veneensä peräpuoleen, lykkäsi sen voimakkaasti keskelle virtaa ja alkoi ohjata sitä yli virran niin alhaalta kuin suinkin, jotta voisi olla vihollisen maalitauluna, samalla kun hän hyvin tiesi, että toivomuksensa säilyttää päänahkansa oli kaikkia muita tunteita voimakkaampi.
"Pysykää virran yläjuoksulla, Jasper", huusi jalosydäminen johtaja, soutaessaan voimakkaasti venettään, "soutakaa toisella rannalla olevaa leppäpensaikkoa kohti. Huolehtikaa ennen kaikkea kersantin tyttärestä ja jättäkää minun ja Suuren Käärmeen hoidettavaksi tämä mingojoukko." Jasper heilutti airoaan merkiksi siitä, että oli hänen tarkoituksensa ymmärtänyt. Ja nyt seurasi laukaus laukauksen perästä, joista jokainen oli tähdätty toisessa veneessä olevaa miestä kohti.
"Haa, ampukaa nyt pyssynne tyhjiksi, tomppelit!" sanoi Tienviitta, joka metsien yksinäisyydessä oli vähitellen tottunut puhumaan itsekseen, "ampukaa vain ja antakaa minulle aikaa voittaa kyynäränmatka toisensa jälkeen minun ja teidän välillänne. Kas, se oli hyvin tähdätty, hän nykähytti päätänsä, kun eräs luoti vei hiuskarvan hänen silmäkulmiltaan — mutta lyijypalanen, joka tuumankaan erehtyy, on yhtä hyödytön kuin se, joka aina on pyssynpiipussa. Hyvin tehty, Jasper! Kersantin herttainen tytär on pelastettava, vaikka me kaikki menettäisimme päänahkamme."
Sillä välin oli Tienviitta ehtinyt virran keskikohdalle ja oli melkein vastapäätä vihollisiansa, jotavastoin toinen vene oli lähellä toisella rannalla olevaa määräpaikkaansa. Muutama aironveto, ja vene oli pensaikossa. Mabel kiiruhti Jasperin kera maihin, ja sillä kertaa olivat pakolaiset pelastetut.
Toisin oli Tienviitan laita. Hänen rohkea alttiiksiantavaisuutensa oli saattanut hänet sangen vaaralliseen asemaan, jota pahensi lisäksi se seikka, että kun virta oli sortanut veneen vihollisten sivu, nämä seurasivat rantaa alemmaksi ja yhtyivät vedessä kahlaaviin ystäviinsä. Oswego oli siltä kohtaa noin kaapelinmitan levyinen ja vene noin sata kyynärää niistä pyssyistä, jotka herkeämättä paukkuivat sitä kohti.
Tässä toivottomassa asemassa oli Tienviitan lujuus ja taitavuus hänelle suureksi hyödyksi. Hän älysi, että hänen paras turvansa oli alituinen liikkuminen. Mutta ei pelkkä liikkuminen riittänyt. Sillä hänen vihollisensa, jotka olivat tottuneet kaatamaan juoksevan metsäkauriin, tiesivät nähtävästi tähdätä niin, että häneen osaisivat, jos hänen liikkumisensa koko ajan oli yhdenmukaista. Hänen täytyi senvuoksi muuttaa veneen suuntaa ja hän souti aluksi nuolen nopeudella virtaa alaspäin, pysähtyi jälleen ja suuntasi veneensä virran poikki. Kaikeksi onneksi eivät irokeesit vedessä voineet uudestaan ladata pyssyjänsä, ja rannan pensaikko esti heitä näkemästä pakolaista, jos he nousivat maalle. Nämä asianhaarat samoin kuin se, että viholliset olivat ampuneet pyssynsä tyhjiksi, vaikutti sen, että Tienviitta ehti päästä tarpeeksi etäälle heistä. Mutta samalla häntä uhkasi uusi, joskaan ei odottamaton vaara.