Tämä vaara uhkasi sen joukon puolelta, joka oli kulkenut alemmaksi väijyksiin ja josta intiaanit edellämainitussa keskustelussaan olivat maininneet. Joukossa oli kymmenen miestä, ja kun he tietysti tahtoivat käyttää hyväkseen kaikkia etuja verisen ammattinsa onnistumiseksi, niin he olivat asettuneet sellaiseen paikkaan, jossa virta syöksyi kahden kallion välistä ja muodosti ahtaan väylän. Tienviitta huomasi, että jos hän tuohon ahtaaseen väylään joutuisi, niin hän samalla olisi irokeesien kynsissä. Virta oli vastustamattoman kiivas, kallioitten välistä ei toista laskukohtaa ollut, ja näin ollen olisi kuolema tai vankeus varmana seurauksena, jos hän yrittäisi laskea alas. Hän ponnisti sentähden kaikki voimansa päästäkseen läntiselle rannikolle, sillä kaikki viholliset olivat itäisellä. Mutta sellainen yritys vaati enemmän kuin yhden miehen voimia, ja jos hän olisikin koettanut soutamalla viistoon ponnistaa virran voimaa vastaan, niin olisi veneen liikkuminen suuresti vähentynyt ja viholliset olisivat siten saaneet varman maalitaulun. Tässä hädässä teki Tienviitta totutulla kekseliäisyydellään nopean päätöksen. Sen sijaan, että olisi pyrkinyt väylään, ohjasi hän veneensä virran matalimmalle kohdalle ja saavuttuaan sille sieppasi pyssynsä ja laukkunsa, hyppäsi veteen ja alkoi kahlata kalliolta kalliolle pyrkien läntiselle rannalle. Vene kiemurteli virran pyörteissä, liukui muutamien liukkaitten kivien yli, täyttyi ja tyhjentyi ja saapui vihdoin rantaan muutaman kyynärän päähän siitä paikasta, johon intiaanit olivat asettuneet.
Tienviitta ei kuitenkaan vielä ollut läheskään turvassa. Laukaus toisensa jälkeen pamahti, ja kuulat vinkuen suhisivat hänen korviensa ohi. Hän kahlasi kuitenkin eteenpäin ikäänkuin lumottuna pelastaen nahkansa, vaikka hänen harmaja takkinsa jo monesta kohti oli ammuttu rikki. Kun hänen kerran täytyi kainaloita myöten vedessä kahlata kantaen pyssyään ja ruutikoteloaan kohotetuin käsin, oli hän väsyä ponnistuksistaan. Senvuoksi hän suuresti ilostui päästessään eräälle kalliolle, joka oli sen verran vedenpinnan yläpuolella, että sen selkä oli kuiva. Tälle kivelle hän asetti ruutikotelonsa ja asettui itse sen taa, niin että ruumis oli osaksi suojattuna. Läntiselle rannalle ei enää ollut enempää kuin viisikymmentä jalkaa, mutta rauhallisesti juokseva, tumma virta teki hänet vakuutetuksi siitä, että hänen täytyi uida rannalle.
Intiaanit, jotka vielä hetken jatkoivat ampumistaan, kokoontuivat rannalle joutuneen veneen luo, ja kun he huomasivat airojenkin siinä vielä olevan, niin he hankkiutuivat soutamaan yli virran.
"Tienviitta!" huudettiin läntisen rannan pensaikosta. "Olkaa huoletta! Ystäviä on lähellä, eikä yksikään mingo tule virran yli sovittamatta kuolemallaan rohkeuttansa. Teille olisi edullisinta jättää pyssynne kalliolle ja uida yli, ennenkuin nuo roistot ehtivät lähteä veneeseen."
"Kunnon metsästäjä ei koskaan jätä hyvää pyssyä, niin kauan kuin ruutia on kotelossa ja kuula on taskussa. Täytyyhän minun noille raukoille jättää joku muisto nimestäni. Vesi ei jalkojani vahingoita. Näenpä tuon lurjuksen, Nuolenkärjenkin, noitten roistojen joukossa, täytynee hänen toki saada palkkansa. Toivottavasti ette ole kersantin tytärtä tuonut tänne alas ampumamatkan päähän vihollisista, Jasper?" — "Hän on suojassa ainakin tällä hetkellä, jos nimittäin virta on meidän ja vihollistemme välillä." — "Tiedän varmuudella, ettei ole olemassa yhtäkään venettä meidän ja linnoituksen välisellä virralla, paitsi meidän kahta venettämme, ja arvelen, että soutaminen virran poikki meidän pyssyjemme uhatessa käy yli intiaanin ymmärryksen. En tahdo kehua, Jasper, mutta kaikissa rajaseuduissa tiedetään hyvin, ettei Hirvenampuja erehdy." — "Jos teillä olisi meidän veneemme, niin luulisitteko pääsevänne kuivin vehkein rantaan?" — "Mutta epäviisasta olisi teidän lähteä sillä virtaa laskemaan, sillä nuo vintiöt muistaisivat uudelleen pyssynsä ja ruutinsa." — "Voimme hankkia teille veneen itse antautumatta vaaraan. Herra Cap on palannut veneen luo ja heittää puunrungon veteen tutkiakseen sen virran kulkua, joka ylhäältäpäin juoksee teidän kalliotanne kohti. Katsokaa, tuossa se jo ui. Jos se sattuu kohdalle, niin nostakaa kätenne, ja vene saapuu samaa tietä. Joka tapauksessa kääntää alempana oleva pyörre veneen niin, että minä siihen ulotun ja voin sen pelastaa."
Jasperin vielä puhuessa läheni uiva runko. Se lisäsi vauhtiaan virran nopeuden kasvaessa ja saapui pian Tienviitan kallion luo. Hän tarttui siihen ja piti sitä ilmassa. Cap ymmärsi merkin ja päästi veneen virtaan. Se kulki samaa tietä kuin runkokin, ja hetken perästä Tienviitta pidätti sen.
"Työntäkää vene rantaan kohti", Jasper huusi, "viistoon virtaa vastaan, ja hypätkää siihen!"
Tienviitta työnsi veneen tarvittavalla voimalla, vene kulki suoraan virran poikki, ja kun se oli ehtinyt lähelle rantaa, tarttui Jasper siihen. Vietyään veneen pensaikon suojaan ystävykset lyhyesti tervehtivät toisiaan sydämellisesti, ikäänkuin olisivat pitkän aikaa olleet erossa toisistaan.
"Katsokaa, Jasper, kolme noista roistoista on juuri astunut veneeseen. Arvelevat kai meidän paenneen, sillä muuten he eivät uskaltaisi pyrkiä yli virran Hirvenampujan nähden."
Todella olikin kolme sotilasta tulossa veneellä yli virran. Kaksi heistä oli polvillaan tähtäysasennossa valmiina laukaisemaan kuolettavat aseensa; kolmas meloi venettä eteenpäin. Taitavasti ohjasi hän veneen virtaa ylöspäin pyrkien ahtaan väylän yläpuolella olevaan verrattain tyyneen paikkaan. Kepeästi kuin höyhen liukui vene.