"Annanko tulta?" kysyi Jasper palaen halusta saada alottaa taistelun.
"Ei vielä, nuori mies, ei vielä. Heitä on kolme, ja jos herra Cap tietää, mitenkä hänen tulee käyttää pistoolejansa, niin voimme antaa heidän tulla rannalle saakka. Silloin voimme anastaa heiltä veneen takaisin." — "Mutta Mabel?" — "Älkää olko huolissanne kersantin tyttärestä. Hänhän on, kuten sanoitte, turvassa puun ontelossa, jonka aukon te sinivattupensaalla viisaasti olette —"
Tienviitta katkaisi tässä puheensa, sillä hän kuuli pyssynlaukauksen. Venettä ohjaava intiaani hypähti korkealle ilmaan ja lensi airo kädessään veteen. Hieno savupilvi kiemurtelihe vastaisen rannikon pensaikossa ja haihtui pian ilmaan.
"Suuri Käärme sähisee!" huudahti Tienviitta iloisesti. "Rohkeampi ja uskollisempi sydän kuin hänen ei koskaan ole delawaren rinnassa sykkinyt. Minusta on ikävää, että hän on sekaantunut asiaamme, mutta hänhän ei voinut tietää, missä me olimme."
Menetettyänsä ohjaajansa joutui vene pian ahtaan väylän omaksi. Avuttomina ja hädissään silmäilivät veneessä olevat kaksi intiaania ympärilleen, mutta eivät voineet luonnonvoimaa vastustaa. Onneksi oli Chingachgookille, että suurin osa irokeeseja käänsi huomionsa hädässä oleviin tovereihinsa, muuten olisi hänen pelastumisensa ollut sangen vaikeata, miltei mahdotonta. Irokeesien joukossa ei kuitenkaan ollut huomattavissa mitään muuta liikettä kuin että he piiloutuivat pensaitten taa silmillään tarkkaavaisesti seuraten veneessä olevia. Veneen jouduttua virran pyörteeseen heittäytyivät molemmat intiaanit pitkäkseen voidakseen pitää venettä tasapainossa. Mutta ei siitäkään ollut apua, sillä vene kolahti kallioon, kaatui, ja intiaanit joutuivat veteen. Vesi ei tavallisesti ole syvä ahtaissa väyläpaikoissa. Virtaan joutuneilla ei siis ollut erikoista hätää. Suurin vahinko oli se, että he menettivät aseensa, Milloin kahlaten, milloin uiden he pyrkivät ystäviensä luo. Mutta vene jäi kalliolle ja hetkeksi hyödyttömäksi niin toiselle kuin toisellekin puolelle.
"Nyt on meidän vuoromme. Tienviitta", sanoi Jasper, kun molemmat intiaanit kahlasivat matalimmalla kohdalla ja heidän ruumiinsa olivat alttiit pyssynluodeille. "Yläpuolella olevasta miehestä minä pidän huolta, ottakaa te osallenne alapuolella kahlaava!"
Nuori mies oli niin tulistunut tapahtuman yksityiskohtia seuratessaan, että luoti lensi hänen pyssystään, ennenkuin hän oli ehtinyt loppuun puhua. Pyssy oli nähtävästi tuloksetta laukaistu, sillä molemmat intiaanit kohottivat halveksivasti kätensä. Tienviitta ei laukaissut.
"Ei niin, Makeavesi", hän vastasi, "minä en vuodata verta syyttä, ja minun pyssyni on hyvin ja huolellisesti ladattu sitä hetkeä varten, jolloin sitä tarvitaan. Yhden elämä on meille nyt tarpeellinen, ja kohta saataneen tilaisuutta käyttää Hirvenampujaa Chingachgookin puolustukseksi, joka on tehnyt uhkarohkean työn näyttäessään näille vintiöille, että hän on heidän läheisyydessään. Niin totta kuin olen kurja syntinen, hiipii jo muuan heistä rantaa pitkin häntä kohti!"
Eräs vihollisen nuorista sotilaista paloi halusta saada suorittaa jonkun huomattavan urotyön ja poistui tovereittensa luota kohti sitä pensasta, jonka takana Chingachgook piileili. Ja kun tämä, vihollisen huomion ollessa käännettynä toisaalle, pysyi heistä välinpitämättömänä puuhaten suojaamisekseen, oli irokeesi valinnut itselleen paikan, josta hän näki delawarelaisen. Hän valmistautui laukaisemaan.
"Chingachgook lienee lähtenyt tiehensä", sanoi Tienviitta, joka ei hetkeksikään kääntänyt katsettaan nuoresta sotilaasta. "Hän menettelee muuten sangen merkillisesti, jos sallii tuollaisen verenhimoisen mingoroiston niin läheltä —"