"Hän tahtoo saada päänahan, joka hänen käsityksensä mukaan tuottaa hänelle suurempaa kunniaa kuin kokonainen kenttä kuolleita, joilla on hiukset päässä. Tunsin erään nuoren vänrikin, joka kietoutui lippuunsa nukkuaksensa siinä veristä kuolemanunta. Nämä ovat Chingachgookin lippuja, hän säilyttää ne näyttääkseen niitä lastenlapsilleen." Tässä keskeytti Tienviitta puheensa, pudisti päätään ja jatkoi: "Mitä puhunkaan! Vanhalla mohikaanipäälliköllä ei enää ole yhtäkään jälkeläistä. Hänellä ei ole lapsia, joita voisi ilahduttaa voitonmerkeillään, ei heimoa, joka ylistäisi hänen tekojansa. Hän on yksinäinen mies tässä maailmassa, ja kuitenkin hän pysyy uskollisena kasvatuksellensa ja luonteellensa! Siinä on jotain kunnioitettavaa, Jasper, teidän täytyy se myöntää; niin, siinä on jotain arvokasta."
Samassa nostivat irokeesit kauhean melun ja alottivat vilkkaan ammunnan. Pelastaakseen toverivainajansa delawarelaisen käsistä kiihtyivät irokeesit niin, että koko tusina heitä syöksyi veteen, osa edeten aina noin sata jalkaa rannasta. Näytti siltä, kuin he aikoisivat todella tehdä yleisen hyökkäyksen. Mutta Chingachgook jatkoi rauhallisesti matkaansa pelastuttuansa heidän luodeiltansa ja suoritti loppuun työnsä tavalla, joka todisti pitkää tottumusta. Senjälkeen hän heilutti ilmassa vertavuotavaa voitonmerkkiään ja kajahutti sotahuutonsa.
Neljäs luku.
"Jasper", lausui Tienviitta mohikaanin palattua, "menkää herra Capin luo ja käskekää hänen tulla tänne. Meillä on vain vähän aikaa neuvottelemiseen, ja senvuoksi on päätös pian tehtävä. Sillä ennen pitkää mingot valmistelevat meille tuhoa."
Nuori mies totteli, ja pian olivat kaikki neljä koossa rannalla neuvottelemassa pysytellen kuitenkin suojassa ja seuraten tarkasti vihollisten puuhia. Vähitellen oli aurinko jo laskenut taivaanrannan taa ja hämärästä tuli äkkiä pilkkopimeä yö. Seurue kiinnitti juuri tähän seikkaan suurimmat toiveensa, joskaan ei sekään ollut vaaratta, sillä samalla kun se heidän pakoretkeänsä edisti, salasi se myöskin kavalain vihollisten liikkeet.
"Miehet", alkoi Tienviitta, "se hetki on tullut, jolloin meidän päättäväisesti täytyy tehdä suunnitelmamme, voidaksemme toimia yhdessä parhaan ymmärryksemme mukaan. Kohta ovat metsät pilkkopimeät, ja jos tahdomme linnoitukseen päästä, täytyy sen tapahtua pimeän turvissa. Mitä sanotte, herra Cap?"
"Minun ajatukseni mukaan ei meillä ole muuta tehtävää kuin astua veneeseen ja heti, kun on tarpeeksi pimeä, niin etteivät viholliset meitä voi huomata, kiiruhtaa kohti satamaa mahdollisimman nopeasti."
"Olen herra Capin kanssa samaa mieltä", lisäsi Jasper. "Mabel on liian hento kulkeakseen öiseen aikaan yli rämeitten ja puunrunkojen."
"Teidän mielipiteillänne, ystävät, on sekä hyvät että huonot puolensa", jatkoi Tienviitta. "Vene liukuu nopeaan ja mukavasti, kun sitä virta vie, ja hennolle kersantintyttärelle on tällainen matka terveellinen. Mutta toiselta puolen ei virralla ole mitään suojaa, ja tästä linnoitukseen asti on runsaasti kuusi peninkulmaa. Polkua taas on vaikea löytää pimeässä metsässä."
"Jos Suuri Käärme ja minä uimme kalliolle ja tuomme toisen veneen", nuori merimies lisäsi, "niin on matka virtaa myöten varmin."