"Niin, jos! — Kuitenkin käynee se päinsä, kun vielä hiukkasen pimeämpi tulee. Hyvä, kun asiata perinjuurin ajattelen, niin lienee se sittenkin parasta. Tahdotteko koettaa?"
"Tahdon tehdä kaiken voitavani Mabelin suojaamiseksi."
"Hyvin puhuttu, Chingachgook voi teitä auttaa."
Kun näin oli matkasuunnitelmasta sovittu, valmistautuivat seurueen jäsenet panemaan sitä täytäntöön. Jahka pimeys oli saanut sellaisen vallan, ettei enää voitu erottaa toista rantaa, alettiin yritystä toteuttaa. Aika kiiruhti, Jasper ja mohikaani puuhasivat vedessä suurimmalla varovaisuudella, jotta eivät liikkumisellaan herättäisi huomiota. Tienviitta haki Mabelin puunontelosta ja käski hänen Capin kera kulkea ahtaan väylän kohdalle, jonne hän itse siirsi toisen veneen. Mabel ja Cap astuivat siihen entisille paikoilleen. Tienviitta seisoi keulassa pitäen kiinni pensaasta, jotta ei virta venettä tempaisi mukaansa. Jännitetyn tarkkaavina seurasivat he tovereittensa rohkeata yritystä.
Molemmat seikkailijat saapuivat rinnakkain uiden ahtaalle väylälle, jossa pohjasivat. Pitäen toisiansa kädestä kahlasivat he varovaisesti sitä paikkaa kohti, jossa vene oli. Pimeys kuitenkin sai heidät vakuutetuiksi siitä, että he eivät näkemällä voineet venettä löytää. Näin ollen antoi Jasper delawarelaisen, jonka tottumukseen hän täydellisesti luotti, johtaa itseään. Helppoa ei kuitenkaan ollut pilkkopimeässä keskellä pauhaavaa koskea kahlata ja painaa mieleensä jokainen kohta, jotta ei harhaan joutuminen olisi edessä. Molemmat rannat olivat heistä vain synkkiä massoja, ja puiden latvojen muodostama viiva taivasta vastaan tuskin huomattava. Kerran toisensa perästä he muuttivat suuntaa tultuaan odottamatta syvänteelle, sillä he tiesivät, että vene oli virran matalimmalla kohdalla. Tämä seikka olikin heillä ainoana varsinaisena johtona. He kahlailivat noin neljännestunnin ajan, joka Jasperista tuntui loppumattomalta, eivätkä kuitenkaan olleet lähempänä päämääräänsä kuin alussakaan. Samassa kun delawarelainen neuvoi kääntymään takaisin rantaan ja yrittämään uudestaan, näki hän edessään noin käsivarren pituisen matkan päässä miehen liikkuvan vedessä. Jasper oli Chingachgookin vieressä, ja heille selvisi heti, että irokeesit ovat samassa puuhassa kuin hekin.
"Mingo!" kuiskasi Chingachgook Jasperin korvaan. — "Suuri Käärme on näyttävä veljelleen, mitä viekkaus on."
Käsittäen välttämättömäksi antautua kokonaan delawarelaisen johdettavaksi Jasper pysyi paikoillaan sillä aikaa kuin hänen toverinsa kahlasi samaan suuntaan kuin outo mies. Seuraavassa silmänräpäyksessä näyttäytyi hän jälleen ja kulki kohti seikkailijoitamme. Chingachgook käänsi päätänsä ja sanoi nopeasti Jasperille: "Anna Suuren Käärmeen yksin olla viekas."
"Hugh!" vieras intiaani huudahti, jatkaen omalla kielellään: — "vene on löytynyt, mutta ei ole ketään minua auttamassa. Tulkaa avuksi, että saamme sen irti kalliolta." — "Mielellämme", vastasi Chingachgook, joka osasi samaa murretta kuin vieras; "näytä tietä, me tulemme perästä."
Irokeesi, joka pauhinan vuoksi ei voinut erottaa äänen erilaista sävyä, johti heidät määräpaikkaan. Edellinen tarttui veneen toiseen, Jasper toiseen päähän ja Chingachgook keskilaitaan. Tärkeätä oli nimittäin, ettei irokeesi näkisi valkoihoisen kasvoja.
"Nostakaa!" sanoi irokeesi heimolaistensa tapaan lyhyesti, ja vähällä vaivalla irtaantui vene kalliosta. Käännettyään sen ylösalaisin tyhjentääkseen sen vedestä lähtivät he sitä kuljettamaan. Kaikki kolme he pitivät siitä kiinni, jotta ei voimakas virta sitä veisi, ja irokeesi, joka keulapuolesta kuljetti, suuntasi matkan kohti itäistä rannikkoa, jossa hänen seuralaisensa olivat.