"Te ette missään tapauksessa voi päästä täältä pois", sanoi Tienviitta. "Meillä olisi edessämme enemmän kuin kahdenkymmenen peninkulman matka, joka kulkisi läpi tiheikköjen ja soiden ja lisäksi vielä pimeydessä. Seurueestamme jäisivät myös selvät ja huomattavat jäljet, ja meidän täytyisi kaikissa tapauksissa raivata itsellemme tie linnoitukseen. Odottakaamme mohikaania."
Tämän jälkeen ei enää puhuttu halaistua sanaa näistä asioista. Seurue jakaantui nyt eri joukkioihin. Nuolenkärki vaimoineen istui erikseen pensaikon suojassa ja he puhelivat hiljaisella äänellä keskenään. Tienviitta ja Cap olivat valinneet itselleen paikan veneessä ja kertoilivat toisilleen seikkailuistaan, jotavastoin Mabel, joka Jasperin kera istui toisessa veneessä, keskusteli nuoren miehen kanssa yhäti isästään.
"Kuuletteko mitään, Jasper?" kysäsi Tienviitta äkkiä.
"Suuri Käärme tulee."
"Katsokaamme, ovatko mohikaanin silmät tarkemmat kuin nuoren miehen, jonka ammattina on vesillä liikkuminen."
Mohikaani seurasi samaa suuntaa kuin Jasper yhdistyäkseen seuralaisiinsa, mutta sen sijaan, että olisi kulkenut suoraan, painautui hän rannikon pensaikkoa vasten, jotta häntä ei nähtäisi korkeilta paikoilta.
"Suuri Käärme näkee piilomme", Tienviitta kuiskasi. "Niin totta kuin olen kristitty ja valkoihoinen, he ovat piirittäneet savun ja metku on onnistunut." Kaikki seurasivat jännitetyn tarkkaavaisina Chingachgookin äänetöntä etenemistä. Mohikaani pysyi kymmenen minuuttia liikkumattomana kuin itse kallio, jolla hän seisoi; silloin oli hän nähtävästi huomannut mieltäkiinnittävän seikan, sillä hän katseli levotonna ja terävin silmäyksin virtaa pitkin ja liikkui nopeasti alaspäin nostamatta jalkojansa matalan veden yläpuolelle. Hän oli selvästi sangen rauhaton ja vilkaisi milloin taakseen, milloin eteensä, etsien kohtaa, jossa veneet mahdollisesti olisivat kätkettyinä.
"Käskekää hänet tänne", kuiskasi Jasper voimatta pidättää kärsimättömyyttään, "käskekää hänet tänne, ennenkuin on liian myöhäistä. Katsokaa, hän saapuu juuri kohdallemme." — "Ei toki, ei toki, nuori mies; ei ole syytä", vastasi hänen seuralaisensa, "muuten rupeaisi Käärme matelemaan. Herra auttakoon meitä ja antakoon meille viisautta! Mutta minä luulen, että Chingachgook, jonka silmät ovat yhtä luotettavat kuin koiran vainu, meidät sivuuttaa eikä huomaa meitä tekemässämme suojapaikassa!"
Nämä sanat olivat liian aikaisin lausutut, sillä tuskin oli Tienviitta lopettanut, kun intiaani, joka jo oli kulkenut muutamia askelia sivu suojuksen, pysähtyi, tarkasteli sitä terävästi, palasi kohdalle, kumartui ja taivutettuaan oksat erilleen ilmaantui toisten seuraan.
"Kirotut mingot!" sanoi Tienviitta, kun hänen ystävänsä oli päässyt tarpeeksi lähelle, jotta vaaratta saattoi häntä puhutella. — "Irokeeseja", huomautti lyhyesti intiaani. — "Samantekevää! Irokeeseja, paholaisia, mingoja, mengvejä tai raivottaria — samantekevää. Minä sanon kaikkia roistoja mingoiksi. Tule tänne, päämies, ja puhukaamme järkevästi keskenämme."