Howland eroitti tähtien valossa puoliverisen laihat, tummat kasvot, jotka hymyilivät hänelle. Muutaman silmänräpäyksen aikana ei nuori insinööri kuitenkaan kuullut eikä nähnyt häntä. Hän katseli vain ympärilleen nähdäkseen äskeisen seuralaisensa, kaunottaren. Mutta tämä oli kadonnut.
— Minä satuin tulemaan — juuri parahiksi, Croisset jatkoi. — Tulkaa, meidän täytyy mennä. Hymy hänen kasvoiltaan oli kadonnut, ja kun hän tarttui Howlandia käsivarteen oli siinä jotain vastustamattoman määräävää. Howland huomasi, että kaikki pyöri hänen ympärillään ja että hänen jäsenensä olivat tavattoman hellät ja heikot. Hän painoi käsillään päätänsä; se aiheutti hänelle kipua, ja hän oli vähällä huudahtaa tuskasta.
— Tyttö? hän sammalsi.
Croisset puristi lujemmin hänen käsivarttaan.
— Hän on poissa! kuuli Howland hänen lausuvan, ja puoliverisen äänensävy oli sellainen, että se sai hänet kääntymään ja häneen nojaten lähtemään astelemaan Prince Albertia kohden. Ja nojatessaan yhä raskaampana seuralaiseensa tunsi hän, että hänen täytyi saada selville muutakin kuin ainoastaan tytön katoaminen. Sillä silloin kun isku kohtasi hänen päätään, hän oli kuullut naisen kirkaisun. Maatessaan lumessa puolitainnoksissa hän oli kuullut kuin hyvin kaukaa naisen äänen huudahtavan:
— Jumalan tähden, te tapatte hänet — te tapatte hänet!
Howland koetti toistaa nuo sanat, mutta hän ei saanut huuliltaan yhtään sanaa. Kun he olivat saapuneet joelle, pysähtyi puoliverinen.
— Minun täytyy nyt kantaa teitä, hyvä herra, hän virkkoi. Ja kun hän ponnisteli jäällä raskaan taakkansa alla — Howland oli pyörtynyt — lausui hän itsekseen: — Pyhimykset minua varjelkoot, mutta mitähän ihana Meleese sanoisi, jos hän tietäisi, että Jean Croisset on ollut vähällä ottaa tältä herralta hengen. Oh, tämä maailma on täynnä hulluja!
Varoitus
Howland muisti vain heikosti ja epäselvästi, mitä oli tapahtunut. Kun hän jälleen palasi tajuihinsa, makasi hän vuoteessa hotellissa. Hänen vieressään olevalla pöydällä paloi himmeä lamppu. Hän huomasi, että huone oli tyhjä. Hänen kohottaessaan päätään ja olkapäitään veresti kipu hänen muistiaan siitä, mitä oli tapahtunut. Hän oli sairas. Hänen päätään ja kurkkuaan särki, ja kun hän katseli toista kättään, hän huomasi sen olevan siteessä. Hän ei tiennyt, oliko hän pahastikin loukkaantunut; hän painui takaisin pieluksen varaan ja alkoi tuijottaa lamppuun. Äkkiä kuului ovelta ääntä, ja hän käänsi päänsä sinnepäin. Jean kurkisti sisään.