— Kas, te olette valveilla, — hän virkkoi, sulki oven hiljaa ja tuli sisään. — Hyvä Jumala, olisipa nuija ollut pitempi, niin olisitte helposti voinut saada passin iäisyyteen, hän lisäsi nauraen, ja astui äänettömin askelin vuoteen luo. Hän tarjosi Howlandille lasin vettä.
— Onko laitani pahoin, Croisset?
— Saatte viettää vuoteessa pari päivää, siinä kaikki.
— Mahdotonta! nuori insinööri huudahti. — Minun täytyy lähteä huomenna kahdeksan junalla. Minun on pakko rientää Le Pas'han —
— Kello on nyt viisi, keskeytti hänet Jean. — Tuntuuko teistä siltä kuin voisitte lähteä?
Howland koetti kohottautua, mutta vaipui tuskasta huudahtaen takaisin patjalle.
— Hitto vieköön! hän murahti. Ja hetken perästä hän tarttui Jeanin ruskeaan käteen ja lausui: — Minä kiitän teitä avustanne, Croisset. En tiedä mitä tapahtui. En tiedä, keitä he olivat, jotka tahtoivat tappaa minut, ja miksi he sen tekivät. Siellä oli myös eräs tyttö — minä menin sinne hänen kanssaan —
Samassa hän huomasi, miten puoliverisen silmissä leimahti kummallisesti. Hämmästyneenä hän kohottautui hiukan ja katsoi Croisset'ia tutkivasti.
— Tiedättekö jotain? Howland kuiskasi kiihkeästi. — Kuka hän on?
Miksi hän houkutteli minut sinne? Miksi minut tahdottiin tappaa?
Hän teki nämä kysymykset toisensa perään hengähtämättä, ja Croisset'in kasvoista hän huomasi, että tämä kyllä olisi voinut vastata niihin. Mutta kuitenkaan ei hänen huuliltaan kuulunut sanaakaan. Äkkinäisellä liikkeellä puoliverinen riuhtaisi kätensä irti ja lähestyi ovea. Keskellä lattiaa hän pysähtyi ja kääntyi.