— Herra, minä olen saapunut varoittamaan teitä. Älkää lähtekö La Pas'han, älkää lähtekö Wekuskon suurelle rautatieleirille! Lähtekää takaisin etelään! Hänen silmänsä säkenöivät ja hänen kätensä vetäytyivät suonenvedontapaisesti nyrkkiin. — Ehkä ymmärrätte, hän lisäsi innokkaana, — kun sanon, että tämän varoituksen lähettää teille — pikku Meleese!
Ennen kuin Howland ehti hämmästyksestään tointua oli Croisset jo kadonnut. Insinööri huusi häntä nimeltä, mutta hän ei kuullut vastaukseksi muuta kuin pohjatuulen puhaltamista. Huudahtaen vihasta hän vaipui takaisin tyynylle. Kiihtymys oli jälleen saanut hänen poskensa palamaan. Hän makasi ja koetti keksiä selitystä edellisen illan salaperäiseen tapahtumaan. Se arvelu, että häntä oli koetettu pettää pääsi voitolle. Tuo rakastettava tyttönen oli suloisella hymyllään ja lumoavalla suullaan houkutellut hänet ansaan, ja sitä ajatellessaan hän puri hampaitaan harmista. Hän olisi varmasti heittänyt henkensä, ellei Croisset olisi tullut apuun. Ja tyttö ei ollut mykkä! Hänhän oli kuullut naisen äänen huudahtavan:
"Jumalan tähden, te tapatte hänet, te tapatte hänet!"
Howland hengitti lyhyemmin ja kiivaammin, kun hän toisti nämä sanat. Hän oli varma, että tuo huuto todisti mitä suurinta säikähdystä; maatessaan vuoteessaan silmät kiinni, hän oli vieläkin kuulevinaan tuon saman epätoivoisen äänen. Mitä enemmän hän koetti keksiä selvyyttä tähän salaperäiseen tapahtumaan, sitä selittämättömämmäksi se muuttui. Jos tyttö olisi ehdoin tahdoin vietellyt hänet ansaan, miksi hän sitten, kun oli päässyt tarkoitustensa perille, päästi sellaisen hätähuudon? Howland kuvitteli jälleen seisovansa tuon kauniin olennon vieressä lumisella tantereella; hän tunsi jälleen tytön käsien kosketuksen, huomasi miten hänen povensa kiivaasti nousi ja laski; näki vienon ilmeen hänen ihanissa silmissään ja huulten kiihkeän värähtelyn. Oliko mahdollista, että sellaiset silmät ja sellaiset kasvot olivat houkutelleet hänet ansaan? Kaiken tapahtuneenkaan jälkeen ei hän kuitenkaan voinut olla epäilemättä tätä seikkaa. Mutta sentään oli tyttö hänelle valehdellut — hän ei ollut mykkä!
Pahastuksissaan hän kääntyi ja katsoi oveen päin. Kun Croisset palaisi, hän vaatisi mieheltä selvitystä tähän kummalliseen tapaukseen, sillä hän oli varma, että puoliverinen oli ainakin osaksi selvillä siitä. — Kuka oli pikku Meleese, jonka Croisset oli sanonut lähettäneen varoituksen? Mikäli hän saattoi muistaa, ei hän koskaan ollut tuntenut ketään sen nimistä. Ja kuitenkin oli puoliverinen maininnut sen tavalla, kuin olisi sillä ollut häneen, Howlandiin nähden, joku erityinen merkitys. "Ehkä ymmärrätte", oli Croisset sanonut, ja Howland pinnisti aivojaan käsittääkseen jotain, mutta turhaan, kunnes hän viimein väsyi.
Nousevan päivän ensimmäiset valojuovat alkoivat tunkeutua sisään ikkunasta, kun jälleen kuului askeleita oven ulkopuolelta. Tällä kertaa ei tulija ollut Croisset, vaan isäntä itse, joka toi tarjottimella paahdettua leipää ja höyryävän kuumaa kahvia. Hän nyökkäsi ja hymyili, nähdessään Howlandin olevan puoliksi kohollaan vuoteessa.
— Teittepä epämiellyttävän kuperkeikan, hän virkkoi ja veti vuoteen viereen pienen pöydän. Lumi on petollista kallioilla. Onni että Croisset oli mukananne!
Howland ei saanut hetkeen sanaa suustaan.
— Niin — se oli — epämiellyttävä kuperkeikka, hän myönsi lopuksi, tirkistäen isäntää kasvoihin. — Missä Croisset on?
— Mennyt. Hän lähti koirineen noin tunti sitten. Merkillinen mies se Croisset! Saapui eilen Lac la Rougesta — maasta, joka on sadan peninkulman päässä täältä — ja palaa sinne jo tänään. Eikä hänen tuloonsa eikä menoonsa ole mitään näennäistä syytä, mikäli minä voin huomata.