Tyttö hymyili ja nyökkäsi.

— Mutta kuitenkin näytätte olevan tähän seutuun hyvinkin perehtynyt,
Howland jatkoi. — Minne aiotte minut viedä?

Tällä kertaa tyttö ravisti pontevasti päätään ja osoitti lumessa selvästi havaittavaa latua, joka lauttapaikalta johti toisella puolen jokea olevaan metsään. Howland oli aikaisemmin päivällä kuullut, että tästä kävi Iso Pohjoistie, jota seuraten saavuttiin kaukaisille saloille. Kaksi päivää sitten olivat Lac Bainin toimitusmies ja intiaanit saapuneet tätä tietä. Jäällä erotti selvästi Jean Croisset'n ja Lac la Rouge-leiriltä tulleiden miesten rekien jäljet. Kovan lumipyryn jälkeen kymmenkunta päivää sitten useat metsämiehet olivat tulleet tästä päästäkseen Prince Albertiin, mutta kukaan ei ollut lähtenyt vastakkaiseen suuntaan. Tämän Howland oli kuullut hotellissa, ja hämmästyneenä hän kohautti olkapäitään, silmätessään nuorta tyttöä kasvoihin. Tämä oli lukevinaan Howlandin ajatukset, ja Howland saattoi lukea tytön kasvoista hartaan rukouksen, samalla kun niistä kuvastui suru sen johdosta, ettei hän voinut sanoa sitä, mitä olisi tahtonut. Äkkiä hän irrottautui Howlandista ja piirsi kenkänsä kärjellä lumeen yhden ainoan sanan. Kun Howland sitten kumartui sitä lukemaan, tyttö laski kevyesti kätensä hänen olalleen.

— Leiri! Howland kysyi ihmeissään ja suoristautui. — Tarkoitatteko, että teillä on leiri täällä?

Tyttö nyökkäsi, näyttäen tavattoman tyytyväiseltä, että hänen seuralaisensa oli ymmärtänyt hänet. Hänen olennossaan oli jotain niin herttaisen lapsellista, että Howland nauraen ojensi molemmat kätensä häntä kohden.

— Te! hän huudahti. — Teilläkö — leiri täällä? Hän tarttui tytön käsiin, ja tämä läheni häntä hymyilevin silmin ja huulin. Hänen kauniit kasvonsa olivat nyt houkuttelevan lähellä nuorta insinööriä, joka tunsi hänen hengityksensä ja hänen hiustensa tuoksun. Howland ei ollut koskaan edes uneksinut sellaisista kasvonpiirteistä; veri alkoi hänen ruumiissaan kiehua. Tässä silmänräpäyksessä hän unohti vanhan minänsä, tuon käytännöllisen, arkipäiväisen rautatienrakentaja Jack Howlandin; unohti kaiken muun paitsi tytön läsnäolon, hänen suurten ruskeitten silmiensä säteilyn, silmien, jotka niin äkkiä olivat tuoneet muutoksen hänen elämäänsä. Mutta pian hän kuitenkin tuli järkiinsä. Hän vetäytyi taaksepäin ja päästi tytön kädet.

— Pyydän anteeksi, hän sanoi hiljaa. Hänen poskensa paloivat hänen ajatellessaan, mitä hän oli tehnyt, ja hän kääntyi äkkiä ja alkoi astua eteenpäin jälkiä seuraten. Hän ei kulkenutkaan kauan, ennen kuin näki edessään punaisen valoloimun. Samassa tartuttiin hänen käteensä, hän kääntyi kiivaasti ja näki, että tytön kasvot olivat pelästyksestä kalmankalpeat.

— Mitä nyt? Howland huudahti. — Sanokaa —

Hän tarttui jälleen tytön käsiin ja katseli häntä hämmästyneenä, mutta tyttö riistäytyi irti. Kuului askelia, ja puiden suojassa näkyi varjo. Iso puukko välähti, ja hänen kimppuunsa hyökättiin. Hänellä ei ollut aikaa juosta pakoon eikä hän ehtinyt vetää esiin revolveriaankaan. Mutta itsepuolustusvaisto pani hänet heittäytymään maahan, ja hän vältti siten iskun. Hyökkääjä aikoi juuri syöksyä hänen kimppuunsa, ja Howland hapuili asettaan, kun hän kuuli oksien ritinää takanaan, ja häntä lyötiin voimakkaasti päähän. Hänen kädestään riistettiin revolveri ja hänen kurkkuaan kuristettiin kovaa. Howland koetti irroittaa käsiään, mutta turhaan, sillä häntä pitelivät jättivoimat. Tuntiessaan sormien tulisten rautojen tavoin säälimättömästi painuvan syvemmälle kurkkuunsa ponnisti hän epätoivon vimmalla viimeiset voimansa ja sai polvensa vapaiksi jättiläisen alta. Siinä samassa hän potkaisi päällään makaavaa miestä vatsaan niin paljon kuin jaksoi. Päällekarkaajan sormet heltisivät, ja Howland näki hänen kiemurtelevan lumessa. Vieläkin puolipyörryksissä siitä ankarasta iskusta, jonka hän oli saanut päähänsä, Howland tähyili ja huomasi muutaman askeleen päässä toisen miehen lähestyvän. Howland ojensi revolverinsa häntä kohti.

— Älkää ampuko, herra Howland, hän kuuli äänen huutavan. — Minä tässä — Jean Croisset, ystävänne. Kiitos pyhimyksille, minähän saavun — miten teillä onkaan tapana sanoa? — kreivin aikaan!