Palatessaan hotelliin hän oli hyvin väsynyt, ja hän tuli enemmän tyytymättömäksi kuin iloiseksi siitä tiedosta, että tavarajuna, jonka piti lähteä Le Pas'han seuraavana päivänä, lähtisikin jo samana iltana. Kun hän oli levännyt hetken, palasi häneen kuitenkin hänen entinen työintonsa, ja hän kaipasi Le Pas'han ja Wekuskon suurelle leirille. Croisset'n varoitus sai hänet ennemminkin kiirehtimään kuin hidastelemaan matkallelähtöään. Howland oli syntynyt taistelijaksi. Taistelullahan hän oli raivannut tiensä eteenpäin ja siten saavuttanut onnensa ja menestyksensä. Sellainen seikka, että kaukana erämaassa uhkasi hänen henkeään vaara, että jotain salaperäistä oli siellä edessä, oli vain omiaan kiihoittamaan häntä sen urakan suorittamiseen, jonka hän oli saanut tehtäväkseen. Hän ryhtyi pohtimaan, olivatkohan Gregson ja Thornekin joutuneet samanlaisille vaaroille alttiiksi ja siksi halunneet niin innokkaasti lähteä takaisin sivistyneeseen maailmaan. Howland lohdutti itseään sillä, että hän saisi tietää kaikki, kunhan tapaisi heidät Le Pas'ssa. Vielä hän saisi tietää muutakin, saavuttuaan Wekuskon leirille, nimittäin oliko puoliverisellä todellakin syytä varoittaa häntä jostain. Joka tapauksessa hän päätti asettua odottavalle kannalle ja valmistautua kaikkien mahdollisuuksien varalle. Hän menikin erääseen myymälään, josta osti itselleen kuusipiippuisen revolverin, pistoolikotelon ja samanlaisen metsästyspuukon, jollaisen hän oli nähnyt Croisset'lla.
Oli keskiyö, kun hän nousi junaan, ja sen pysähtyessä Etomamissa aamun sarastus alkoi levitä erämaan yli. Sieltä hän jatkoi matkaansa resinalla kuusikymmentä peninkulmaa. Kolme päivää olikin resina jo odottanut uutta päällikköä, mutta ei kumpikaan, Gregson eikä Thorne, ollut sen mukana häntä vastassa.
— Herra Gregson odottaa teitä Le Pas'ssa, sanoi eräs miehistä, jotka olivat tulleet häntä noutamaan. — Thorne on Wekuskossa.
Ensimmäisen kerran elämässään Howland matkasi nyt erämaan sydämeen, ja hänen edetessään peninkulman toisensa jälkeen ja tunkeutuessaan yhä syvemmälle jään, lumen ja korpien jylhään, asumattomaan valtakuntaan, hänen verensä alkoi virrata kiihkeämmin, ja hän nautti täysin siemauksin siitä uudesta elämästä, joka nyt alkoi hänelle täällä kaukaisen pohjolan taivaan alla. Istuen etummaisena resinassa olevasta neljästä miehestä hän hengitti keuhkojensa täydeltä metsien ja vuorten raikasta ilmaa, ja hänen seuralaisensa kertoivat hänelle, miten runsaasti metsänriistaa oli niillä seuduilla.
Valkoinen talvi vallitsi kaikkialla. Kivet, puut ja harjut, joita siellä pohjoisessa sanotaan vuoriksi, olivat noin metrin paksuisen lumen peitossa, ja kirkkaalla vaipalla leikkivät auringon kultaiset säteet. He saapuivat eräälle tuollaiselle harjanteelle, ja siellä avautui Howlandin silmien eteen pohjoinen erämaa kaikessa suurenmoisuudessaan. Resinan pysähtyessä hän hypähti seisomaan ja päästi riemun huudahduksen, ja hänen silmissään syttyi innostuksen tuli. Niin pitkälle kuin silmä kantoi riitti tuota ääretöntä, valkoista maata, aina Hudson-lahdelle saakka. Mykkänä hämmästyksestä hän silmäili sitten rajattomia metsiä, lakeuksia ja kukkuloita; hän seurasi katseellaan jään peittämää jokea, kunnes sen uoma katosi näkymättömiin; hän antoi katseensa pysähtyä siellä ja täällä kimmeltävän lumen peittämillä, tummien metsien ympäröimillä järvillä. Tämä erämaa ei ollut läheskään sellainen, jollaiseksi hän oli sitä kuvitellut ja jollaiseksi sitä kuvattiin niissä kirjoissa, joita hän oli lukenut. Gregson ja Thornekaan eivät olleet kertoneet sen olevan tällainen. Tämähän oli ihana! Tämähän oli suurenmoista! Hänen sydämensä sykki riemusta hänen katsellessaan sitä, punerrus hänen poskillaan hohti entistä helakampana, ja hän tuskin saattoi hengittää jännityksessään ja innostuksessaan.
Hän tunsi, että uusi elämä oli syttynyt hänessä, ettei hän enää ollut entinen Jack Howland, jonka maailma oli rajoittunut konttorin seiniin ja jonka tietoisuuteen olivat vaikuttaneet tuskin muut seikat kuin ne, jotka suoraan lähensivät häntä hänen päämaaliaan kohti.
Lyhyt pohjoinen päivä läheni loppuaan, kun he saapuivat tummien metsien suojaamaan Le Pas'han, jonka puuvarustukset sijaitsivat Saskatchewanin etelärannalla. Hökkeleistä vilkkuivat valot, ja resina pysähtyi matalan puutalon luona, joka oli valaistu kirkkaammin kuin muut asumukset. Se oli Hudson Bay-yhtiön varastorakennus.
— Tässä on hotelli, eräs miehistä virkkoi. — Tuossa tulee Gregson.
Kookas, turkkeihin kääriytynyt olento kiiruhti esiin, rientäen Howlandia vastaan, kun tämä reippain askelin kiiruhti poikki avonaisen pihan. Se oli Gregson. Heidän puristaessaan toistensa kättä tuijotti nuori insinööri häntä hämmästyksestä sanattomana, sillä tämä ei ollut sama Gregson, jonka hän oli tuntenut Chicagossa, sama pyöreäposkinen, iloinen ja vilkas mies, ei.
— En ole elämässäni ollut niin hyvilläni kuin nyt, Howland, Gregson huudahti tarttuessaan hänen käteensä. — Vielä kuukausi, niin minä olisin kuollut! Tämä on oikea helvetti maakseen!