— Minä taas ihastun tähän joka henkäyksellä yhä enemmän ja enemmän,
Howland vastasi. — Mutta mikä sinun on? Oletko sairas?
Gregson nauroi, ja he lähtivät astumaan rakennusta kohti. Se oli lyhyt, hermostunut naurahdus, ja samalla vilkaisi hän uteliaana seuralaiseensa.
— Sairasko? Olen vähän — ja ennen kaikkea väsynyt koko tähän hommaan. Ellei ukko olisi antanut hyvällä meidän lähteä täältä, Thorne ja minä olisimme joka tapauksessa jättäneet kaikki. Minä vakuutan sinulle, että ennen kuin kevät tulee, saat sinäkin tarpeeksesi puuhökkeleistä, puoliverisistä ihmisistä, variksenlihasta ja tuosta ainaisesta inhottavasta lumesta. Mutta en kuitenkaan tahdo lannistaa rohkeuttasi!
— Sitä et voikaan! Howland virkkoi. — Tiedäthän, etten minä koskaan ole ollut erikoisen innostunut teattereista enkä tytöistä, hän lisäsi nauraen ja töykäten leikillisesti toveriaan kylkeen. — Miten on niiden laita täällä?
— Pyh! Täällä ei ole mitään! Mutta äkkiä Gregsonin silmät alkoivat loistaa. — Hitto vieköön, tänään minä sentään näin kauneimman tytön, mikä koskaan on sattunut silmäini eteen. Antaisinpa laatikollisen oikeata havannaa — sitä meillä ei ole ollut kuukauteen! — jos saisin tietää, kuka hän oli!
He olivat astuneet sisään puutalon matalasta ovesta, ja Gregson riisui yltään paksut turkkinsa.
— Oliko hän pitkä, oliko hänellä turkishattu ja puuhka? Howland kysyi innostuneena.
— Hän oli hyvin tyypillinen pohjoisseudun asukas: suora kuin koivu, yllään poronnahkahame ja mokkasiinit sekä selässä palmikko, pitkä kuin minun käsivarteni. Varjelkoon, miten hän oli soma!
— Eikö tällä seudulla ole ketään Meleese-nimistä tyttöä? kysyi Howland väkinäisen välinpitämättömästi.
— En ole kuullut kenestäkään sennimisestä.