— Muistelen sinun äsken maininneen jotain teatterista ja tytöistä, Howland, hän huudahti nauraen. — Kauniit kasvot tekevät siis sinuun täällä pohjan perukalla aivan erityisen vaikutuksen! Niin, kunhan olet ollut edes kuukauden tässä sopukassa, alat antaa arvoa —
Howland keskeytti hänet.
— Oletko koskaan ennen nähnyt kumpaakaan noista ihmisistä?
— En totisesti ennen kuin tänään. Mutta toivoa on, vanha ystävä! Huomenna varmaan saamme täällä käsiimme jonkun, joka tuntee heidät. Olisipa kerrassaan hauskaa, jos Jack Howland, jota eivät koskaan ole huvittaneet teatterit eivätkä naiset, tänne pohjolaan saavuttuaan rakastuisi ensi silmänräpäyksessä! — Mutta olisinpa minä nähnyt tuon tytön ennen —
— No, riittää, Howland murahti. — Palatkaamme sisään aterioimaan!
— Hyvä! Tehkäämme se. Mutta siitä ei pääse minnekään, että tytön kasvot olivat hiivatin kauniit! Sellaisia silmiä en ole nähnyt koskaan ennen. Entä tukka! Hän katseli minua pitkään päivällä, kun hän kulki ohitseni tuon saman tummaihoisen miehen kanssa.
— Luuletko, että hän tunsi sinut? kysyi Howland levollisena.
— Miten ihmeessä hän olisi voinut minut tuntea? Gregson vastasi, olkapäitään kohauttaen.
— Miksi hän sitten "katseli sinua pitkään?" Tahtoi ehkä aloittaa mielistelyn.
— Ei, sitä se ei ollut, sen voin vaikka vannoa! Gregson huudahti. — Hänen katseensa oli mitä kirkkain ja puhtain, ja kuitenkin — niin, hän katsoi minuun pitkään. En nähnyt häntä sen koomin, mutta kun nyt oikein ajattelen, niin oli kai se sentään tytön puolelta jonkinlaista mielenkiinnon osoitusta minua kohtaan. Miksi sitä kyselet?