— Sinua ja Gregsonia on kohdannut tapaturma nähtävästi jokseenkin samaan aikaan, Howland sanoi. — Gregsonin arpi oli pahan näköinen. Kuka peijakas lieneekään häntä ampunut? Merkillistä, että sellaisellakin miehellä kuin Gregsonilla on vihamiehiä!
Thorne hätkähti. Tulisijalta kuului kolahdus, ja kun Howland kääntyi katsomaan, mikä sen aiheutti, hän näki Jackpinen tuijottavan häneen niin kuin joku miina olisi räjähtänyt.
— Kukako häntä ampui? vanhempi insinööri sammalsi. — Mutta — hm — eikö Gregson kertonut, että se oli tapaturma?
— Miksi hän olisi valehdellut, Thorne?
Viimemainitun poskille levisi heikko puna. Hän vilkaisi Howlandiin.
Jackpine seisoi edelleenkin tulisijan luona vaiti ja liikkumattomana.
— Minulle hän ainakin sanoi, että se oli tapaturma, Thorne virkkoi viimein.
— Kummallista! muuta ei Howland saanut sanottua. Sitten hän kääntyi intiaaniin, ikään kuin ei asia olisi enää laisinkaan kiinnostanut häntä. — Kas, sehän hauskaa, Jackpine, että olet pannut kahvipannun tulelle! Minulla on mukanani mustinta ja hienointa puertoricolaista kahvia, mitä olet koskaan nähnyt, Thorne. Maistakaamme sitä poltellessamme sikareita aterian jälkeen. Mutta miksi te olette peittäneet ikkunan laudoituksella?
Vasta nyt Howland oli huomannut, että ohuen musliiniverhon takana, jonka hän luuli peittävän ikkunaa, olikin mitä huolellisimmin valmistettu lautasuojus. Hänen mennessään lähemmin tarkastamaan tuota laitetta, valtasi hänet outo tunne. Selkä Thorneen päin hän virkkoi puoliksi nauraen:
— Ehkä Gregson pelkäsi, että sama lurjus, joka leikkasi häneltä sormen, ampuisi häntä ikkunan lävitse, vai mitä?
Hän ei ollut huomaavinaan sitä vaikutusta, minkä nämä sanat tekivät vanhempaan insinööriin. He aterioivat ja istuivat sen jälkeen tunnin ajan tupakoiden ja puhellen leirin asioista. Kun Thorne ja Jackpine lähtivät tuvasta, oli kello jo kymmenen.