Heidän mentyään Howland sulki ja lukitsi oven, sytytti uuden sikarin ja alkoi astella huoneessa kiivaasti edes takaisin. Jo oli muutamia seikkoja tullut päivänvaloon. Gregson oli valehdellut hänelle sormensa menettämisestä. Samoin oli Thorne valehdellut hänelle omista kokemuksistaan, mitä ne sitten lienevätkin olleet. Howland oli vakuuttunut tästä. Nuo vanhemmat insinöörit eivät lähteneetkään Wekuskosta siksi, että olisivat olleet tyytymättömiä työhönsä ja seutuun. He pakenivat. Jonkun erityisen syyn vuoksi he salasivat häneltä, miksi heidän oli pakko paeta. Voisiko olla mahdollista, että he tahallaan uhraisivat hänet pelastaakseen itsensä? Kaikista siihen viittaavista asianhaaroista huolimatta ei Howland kuitenkaan tahtonut sitä uskoa. Olivathan Gregson ja Thorne kunnian miehiä. Erittäinkin Thorne oli itse rehellisyys — hän oli viimeinen pettämään ketään toveriaan tai ystäväänsä. Siitä Howland oli varma, ettei kumpikaan vanhemmista insinööreistä tuntenut Croisset'ta eikä sitä kaunista tyttöä, jonka hän oli tavannut Prince Albertissa. Se seikka saattoi hänet uskomaan, että toisia tekijöitä oli mukana. Hän tutki uudelleen ikkunalaudoituksen, ja hän pääsi yhä suurempaan varmuuteen siitä, että hänen Thornelle umpimähkään lausumansa arvelu oli osunut oikeaan.
Vaikkakin hän oli väsynyt pitkän matkan jälkeen, ei hänellä kuitenkaan ollut halua mennä nukkumaan; hän heittäytyi sen vuoksi taljojen verhoamalle sohvalle, jatkaen tupakoimistaan ja miettimistään. Hän aivan hämmästyi, kun kello löi yksitoista. Hän ei nimittäin ollut tähän saakka nähnyt kelloa. Nyt hän kuunteli vaimeaa yksitoikkoista tikitystä, kunnes väsymys sai hänet valtaansa ja hän sulki silmänsä. Tuskin hän oli nukahtanut, kun se jälleen löi — hiljaa, mutta kuitenkin tarpeeksi kovaa herättääkseen hänet. Nyt se löi kaksitoista.
Ponnistuksella Howland voitti torkkumisensa ja nousi, päättäen riisuutua ja mennä kunnollisesti nukkumaan. Lamppu paloi vielä, ja hän läheni sitä, aikoen vääntää sen liekkiä pienemmälle. Mutta samassa hän pysähtyi. Hän kuuli selvästi ovelle naputettavan. Muutaman sekunnin ajan hän odotti vaiti ja liikkumattomana. Silloin kuului naputus uudelleen, joskin se oli hyvin varovaista.
Kuka saattoikaan olla tuo sisäänpyrkivä yöllinen vieras? Howland otti hiljaa turkkinsa ja pani revolverinsa sen taskuun. Naputus uudistui jälleen. Silloin hän meni ovelle, aukaisi lukon, ja oikea käsi lujasti tarttuneena revolveriin hän työnsi oven selko selälleen.
Silmänräpäyksen hän seisoi kuin kivettyneenä, hämmästyksestä sanattomana tähystäen edessään lampun himmeässä valaistuksessa näkyviä valkeita pelästyneitä kasvoja. Hämmennyksensä yhä kasvaessa hän astui takaperin, ja sisään tuli henkilö, jota hän kaikista maailman ihmisistä hartaimmin halusi tavata — hän, joka oli joutunut näyttelemään niin merkillistä osaa hänen elämässään Prince Albertissa vietetystä ensimmäisestä illasta saakka ja jonka ihanat kasvot hän melkein joka hetki näki edessään. Howland sulki oven ja kääntyi, edelleenkin mitään sanomatta; ja sellaisen tunteen valtaamana, joka sai veren kohoamaan hänen poskiinsa, ojensi hän kätensä sitä nuorta tyttöä kohti, jonka edestä hän oli valmis — sen hän tiesi nyt — uhmaamaan kaikkia niitä vaaroja, jotka saattoivat häntä vaania täällä erämaassa.
Miehen rakkaus
Tyttö epäröi hetken, painaen käsillään rintaansa; hänen kasvoillaan kuvastui suru, kun hän nyt näki miehen, jolta hänen petoksensa oli ollut vähällä viedä hengen, ojentavan kätensä häntä kohti. Hän lähestyi, Howland tarttui häntä käsistä ja katsoi kysyvästi rajuihin silmiin, joiden katse puolestaan oli kohdistettu häneen.
— Miksi juoksitte pois? olivat ensimmäiset sanat, jotka nuori insinööri lausui. Ne kuuluivat hiljaisina ja ystävällisinä, niin kuin hän olisi tuntenut tytön jo kauan. Hänen äänessään ei ilmennyt pienintäkään katkeruutta; hänen ystävällisissä, harmaissa silmissään ei ollut lainkaan sitä moittivaa ilmettä, jonka tyttö oli odottanut saavansa nähdä. Howland toisti sanansa ja kumartui, kunnes hänen huulensa koskettivat tytön hiuksia. — Miksi juoksitte pois?
Tyttö vetäytyi kauemmas, mutta hänen silmänsä hakivat nuoren insinöörin katsetta.
— Valehtelin teille, hän kuiskasi. — Minä valehtelin —