— Minä — en — tiedä. Luulenpa tehneeni. Mutta se ei ole sitä — ei sitä!
— Tarkoitatko, ettei minulla ole oikeutta sinua rakastaa? Howland kysyi. — Tarkoitatko, että on väärin, kun kuuntelet minun puhuvan tällaista? Minä — minä — luulin — että sinä olit — vapaa — että —
— Ei, ei se ole sitäkään, tyttö huudahti tulisesti. — Ei ole väärin, että te rakastatte minua. Samassa hän kysyi jälleen: — Olkaa hyvä ja sanokaa, paljonko kello on!
Howland katsoi taas kelloa.
— Kaksikymmentäviisi minuuttia yli kahdentoista.
— Menkäämme kauemmas tien viereen, Meleese kuiskasi, — minua pelottaa täällä.
Tyttö meni edellä ja istuutui tien viereen kaadetun puun rungolle. Howland seurasi häntä ja istuutui hänen viereensä kääntäen selkänsä pensaikkoon päin. Hän katsoi Meleeseen, mutta tämä oli kääntänyt kasvonsa syrjään. Äkkiä tyttö hypähti hänen eteensä ja kirkaisi:
— Nyt — nyt!
Samassa tartuttiin takaapäin Howlandin käsivarsiin. Turhaan taisteli Howland rautaista ylivoimaa vastaan, ja voimakas käsi painettiin hänen suutaan vasten, niin ettei hän voinut huutaa. Vilaukselta hän näki Meleesen kalpeat kasvot, mutta siinä silmänräpäyksessä sidottiin hänen kätensä ja jalkansa. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Avuttomassa tilassa Howland makasi nyt selällään lumessa, kuunnellen matalaäänistä keskustelua lähettyvillään. Hän ei ymmärtänyt, mitä he puhuivat, mutta hän oli eroittavinaan myös Meleesen äänen.
Äänet vaimenivat; hän kuuli poistuvia askeleita, ja pian hänen ympärillään oli aivan hiljaista. Howland tuijotti suoraan ylös, katsellen tuhansia tähtisarjoja. Häntä halutti kirota — huutaa — tapella. Oh, Meleese oli siis hänet pettänyt! Tällä kertaa se oli nyt täysin selvää. Tyttö oli hyvillään kuunnellut hänen lemmentunnustustaan — oli antanut suudella itseään — oli syöksynyt hänen syliinsä — ja samalla hän kuitenkin oli suunnitellut vain hänen pettämistään. Ehdoin tahdoin oli Meleese antanut merkin hyökkäykseen, ja nyt —