Howland kuuli jälleen nopeita askeleita, ja lähellä olevien pensaiden välistä tuli esiin Meleese, joka astui hänen luokseen ja polvistui hänen viereensä. Hänen kasvoillaan kuvastui pohjaton suru, ja hänen silmistään säteili hellä, syvä rakkaus. Sanaakaan virkkamatta nosti hän Howlandin pään käsivarsiensa varaan, suuteli häntä ja sanoi nyyhkyttäen hänen nimensä.
— Hyvästi, kuuli Howland tytön kuiskaavan. — Hyvästi — hyvästi —
Howland yritti sanoa jotain, hän koetti riuhtaista itsensä irti siteistä — mutta ei kyennyt. Hän vain tunsi vielä kerran lämpimän suudelman huulillaan ja kuuli sitten askelten häipyvän metsään.
Pohjoista kohti
Että Meleese rakasti häntä, että tyttö oli häntä suudellut, se pyöri ainoana ajatuksena Howlandin aivoissa seuraavien minuuttien aikana, hänen maatessaan selällään kylmällä lumella. Häntä kuitenkin kummastutti, ettei Meleese ollut koettanut vapauttaa häntä. Vasta kun hän taas kuuli läheneviä askeleita, hänen mieleensä tuli selvästi, mitä oli todella tapahtunut. Howland kuuli myös reen jalasten narinaa ja koirien pehmeää tassutusta.
Kummakseen tunsi hän Croisset'n äänen.
— Sinun täytyy toimia siten, että tapaus näyttää ilmiselvältä. Mene koskelle ja vieritä iso kivenlohkare sulaan. Tee sitten jäljet lumeen Howlandin korkeakorkoisilla kengillä ja pane hänen hattunsa pensaikkoon! Sano sitten ylikatsastusmiehelle, että hän kiipesi kivelle, joka putosi veteen, eikä hänen ruumistaan ole löydetty — ja että hänen tilalleen lähetetään toinen insinööri.
Tämä kylmäverinen suunnitelma täytti Howlandin mielen kammolla, mutta äänet hiljenivät, niin ettei hän erottanut enempää sanoja, kunnes hän jälleen kuuli Croisset'n äänen aivan lähellään:
— Auta minua ennen kuin lähdet, Jackpine! Hän on raskas kuin lyijy.
Croisset ja intiaani tulivat hänen luokseen, tarttuivat häntä hartioihin ja jalkoihin sekä kantoivat hänet tielle, missä sijoittivat hänet rekeen.