— Toivoakseni ette ole vilustunut maatessanne lumella, herra, Croisset sanoi asetellen pieluksia hänen päänsä alle ja paksuja nahkoja hänen ympärilleen. — Olisimme palanneet luoksenne pikemminkin, mutta se oli mahdotonta. Hei, Woonga! huusi hän etummaiselle koiralle. — Jalkeille, jalkeille, senkin susikoira!
Reki lähti liikkeelle, Croisset'n juostessa sen vieressä, ja Howland kuuli myös takanaan toisen äänen, joka sekin kehoitti koiria juoksuun. Vaivoin onnistui insinöörin hieman kääntää päätään ja silmätä taakseen. Hän näki vähän matkan päässä toisen reen sekä pitkän miehen juoksevan sitä vetävien koirien vieressä. Peninkulman toisensa perästä reet jatkoivat kulkuaan. Croisset ei kääntänyt päätänsäkään eikä lausunut sanaakaan, paitsi mitä hän joskus äyskäisi koirille. Matka suuntautui suoraan pohjoista kohti. Ei tehty pienimpiäkään mutkia.
Heidän matkattuaan useita tunteja, Croisset käski toisen reen pysähtyä, samalla kun hän pysäytti omansa. Koirat heittäytyivät lumelle lepäämään, ja puoliverinen irrotti Howlandin suukapulan.
— Nyt voitte puhua ja huutaa niin paljon kuin tahdotte, herra, hän sanoi. — Kun olen tutkinut taskunne, irrotan kätennekin siteistä, niin että voitte tupakoida. Onko näin hyvä?
— Hyväkö — senkin riiviö! olivat Howlandin ensimmäiset sanat. Hänen verensä kiehui, kun hän näki Croisset'n irvistelevän naaman. — Vai niin, te kuulutte siis myös murhaajajoukkoon — samoin kuin se tyttökin, joka valehteli —!
Hymy katosi Croisset'n huulilta.
— Tarkoitatteko Meleeseä, herra?
— Häntä juuri.
Croisset kumartui Howlandin puoleen, ja hänen mustissa silmissään hehkui tuli.
— Tiedättekö, herra, mitä minä tekisin hänen sijassaan? hän sanoi hiljaa, mutta uhkaavasti. — Niin, tiedättekö mitä minä tekisin? Minä tappaisin teidät — tappaisin hiljaa — kiduttamalla. Sen minä tekisin.