Croisset lähti, sulki oven ja lukitsi sen, ja pian ei enää kuulunut hänen askeleitaankaan. Kesti useita minuutteja ennen kuin Howland tuli ajatelleeksi piippuaan tai tulen virittämistä. Vilusta väristen hän nousi lopulta etsimään Jeanin mainitsemia puita, ja pian roihusi takassa iloinen valkea, joka alkoi lämmittää kylmää ja kosteaa huonetta. Howlandista alkoi nyt olo tuntua miellyttävämmältä.
Hän oli nyt yksin, eikä hänellä ollut muuta tehtävää kuin syödä, maata ja tupakoida. Hänellä oli tupakkaa riittävästi, ja tarkastaessaan Croisset'n tuomaa myttyä, hän huomasi ruoankin riittävän erinomaisesti. Hän istuutui tuolille mukavaan asentoon, nosti jalkansa pöydälle, puhalteli sakeita savupilviä ja tuumiskeli, oliko Croisset jo ennättänyt lähteä.
Mitähän Mac Donald sanoo, kun Jackpine kertoo hänen suistuneen koskeen?
Luultavasti lähettää heti voimakkaan koiravaljakon Wekuskoon noutamaan
Gregsonia ja Thornea. Näiden täytyy nyt palata ja —
Hän nauroi ääneensä ja alkoi kävellä lattialla edestakaisin kuvitellen, miten nuo molemmat herrat hämmästyvät ja kauhistuvat. Kun hän muisti Meleeseä, puna nousi hänen poskilleen, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa. Vastoin Howlandin omaa tahtoa tyttö oli pelastanut hänet murhamiehiltä, ja nuori insinööri siunasi Croisset'ia joka oli selittänyt, mitä tarkoitti pohjoiseen matkaaminen. Oh, hän oli nyt saanut todistuksen Meleesen rakkaudesta. Howland alkoi vähitellen ymmärtää koko suunnitelman. Hänen vihollisensa uskoisivat, että hän oli kuollut. He lähtisivät Wekuskosta, ja hän saattaisi silloin palata sinne.
Kun tunti oli kulunut hänen aivonsa alkoivat kuitenkin hautoa synkempiäkin ajatuksia. Jollain salaperäisellä tavalla Meleese oli läheisessä yhteydessä niiden kanssa, jotka vainosivat hänen, Howlandin henkeä, ja kun murhamiehet lähtisivät pois, katoaisi Meleesekin heidän mukanaan. Siitä hän oli aivan varma. Siinä tapauksessa — löytäisikö hän tyttöä enää koskaan? Lähtisikö hän, Howland, etelään — sivistyneemmille seuduille — vai matkaisiko vielä kauemmas pohjoiseen? Vastaukseksi tähän kysymykseen hän muisti Croisset'n sanat: "Herra, Athabaskan ja lahden välillä on sadoittain miehiä, jotka surmaisivat teidät noitten sanojen vuoksi." — Hän lähtisi sittenkin pohjoiseen. Jossain siellä kaukaisessa erämaassa, josta Jean oli maininnut, hän löytäisi tytön, vaikka hänen täytyisi etsiä tätä puoli elämäänsä!
Kello oli puoli kaksitoista, kun hän levitti nahat lattialle ja alkoi riisuutua. Kun hänen silmäluomensa viimein painuivat väsymyksestä umpeen, hän kuuli äänen — samanlaisen heikon, valittavan, nälkää todistavan äänen, jollaisen hän oli kuullut ensi iltana Prince Albertissa. Se oli suden ulvontaa, ja hän ihmetteli, miten se saattoi tunkeutua hänen korviinsa paksun hirsiseinän läpi.
Avatessaan silmänsä seuraavana aamuna hän sai siihen selityksen. Heikko valojuova lankesi huoneeseen, ja hän huomasi katossa pienen aukon. Laitettuaan itselleen aamiaisen hän nousi pöydälle, ja siinä seisten hän voi nähdä ympärilleen ulos. Noin neljänkymmenen metrin päässä alkoi metsä. Sen laidassa oli pieni maja, ja häntä puistatti, kun hän näki majan katolla tuulen repimän punaisen lipun.
Tunnit matelivat. Osan aikaa hän kulutti koluamalla kaikki vankilansa nurkat, mutta hän ei löytänyt mitään, mitä ei ollut nähnyt jo heti alussa. Hän tutki Croisset'n lukitseman oven, huomaten, että sitä kautta hänen oli mahdotonta paeta. Katossa oleva aukko taas oli niin pieni, että hän tuskin saattoi pistää käsivartensa siitä ulos. Ensimmäisen kerran sen jälkeen kun hänen seikkailunsa Prince Albertissa alkoi, Howland tunsi nyt väsymystä ja masennusta. Hän oli vanki — jätetty kohtalonsa huomaan keskelle erämaata. Ja hän — Jack Howland — joka aina oli kerskunut voimillaan, hän oli antanut yhden miehen tuoda hänet tänne!
Tätä ajatellessaan hänen verensä alkoi kiehua. Nyt, kun hänellä oli aikaa ja mahdollisuus muistella kaikkia äskeisiä tapahtumia, kun kuva toisensa jälkeen kiiti hänen silmiensä ohi, hänen vihansa kasvoi. Hänhän oli antanut heidän menetellä niin kuin hänen vihamiehensä parhaaksi näkivät. Hän ei ollut omin voimin pelastunut tappelusta Saskatchewanin tiellä. Sokeasti hän oli antanut houkutella itsensä miina-aukkoon. Ja lapsen lailla oli hän totellut Jean Croisset'ia.
Hän kulki huoneessa edestakaisin, hän polki jalkaa, ja hänen kasvonsa olivat punaiset vihasta ja kiihtymyksestä. Miksi hän ei olisi voinut päästä Jeanista voitolle, yhtä hyvin kuin Jackpine ja ranskalainen olivat voittaneet hänet?