— Hyvää päivää, herra! Jean huudahti sitten iloisesti, astuessaan sisään. — Onko mahdollista, että te ette herännyt, vaikka koirani haukkuivat niin vietävästi ja —
Croisset silmäsi tyhjää vuodetta. Howland huomasi, että iloisesta tervehdyksestä huolimatta hänen kasvonsa olivat merkillisen kalpeat. Enempää ei Howland kuitenkaan ehtinyt tutkia häntä, sillä samassa hän heittäytyi koko painollaan mitään aavistamattoman Jeanin kimppuun, ja molemmat kaatuivat lattialle. Mitään rimpuilua ei nyt tarvittu, sillä Jean makasi aivan hiljaa selällään, käsivarret levällä sivuilla, ja kun Howland oli istahtanut jalat levällään hänen päälleen, niin että hän polvillaan painoi Jeanin käsivarsia, hän alkoi selvittää köyttä, jonka hän oli siepannut käteensä rynnätessään ovelle. Mutta Howlandin selän takana kohosivat äkkiä Jeanin jalat. Salaman nopeudella ne kietoutuivat rautaisten käsivarsien tavoin Howlandin kaulan ympärille ja heittivät samassa hänet voimakkaasti läheistä seinää vasten. Howland nousi karjuen, ja keskellä lattiaa seisoi Jean Croisset, turkki riisuttuna, kädet nyrkissä ja silmissä turmion säihke. Mutta se katosi kuitenkin pian, ja kun hän lähestyi Howlandia kohotetuin olkapäin, hänen huulilleen ilmestyi leveä hymy. Howland hymyili takaisin ja meni häntä vastaan. Heidän hymyssään ei kuitenkaan ollut leikkiä eikä ystävällisyyttä. Molemmat olivat huomanneet toistensa äskeisen kasvojen ilmeen, ja he ymmärsivät, mitä tämä hetki merkitsi.
— Minä luulen, että minä nyt tapan teidät, herra, Jean sanoi hiljaa. Hänen äänessään ei huomannut mitään värähtelyä, ei mitään liikutusta. — Minä ajattelen, että minun on nyt surmattava teidät. Olinpa sen melkein päättänytkin palatessani tänne. Jumalan oikeuden nimessä minä otan teidät hengiltä!
Molemmat miehet kiersivät lattiaa, niin kuin pedot luolassaan, Howland nyrkkeilijän asennossa, Jean olkapäät kohotettuina ja ojennetuin käsivarsin, ja koko hänen ruumiinsa paino lepäsi hänen varpaillaan. Äkkiä hän syöksyi Howlandin kurkkuun.
Salamana Howland väistyi vähän ja iski Jeania nyrkillään päähän, niin että tämä lyyhistyi lattialle. Puolittain taintuneena Croisset nousi kuitenkin nopeasti ylös. Hän oli nyt ensi kerran tekemisissä järjestelmällisesti harjoitelleen vastustajan kanssa. Hän oli aivan hämmästynyt, huumeessa. Jälleen hän heittäytyi vastustajansa kimppuun, ja sai taaskin heikentävän iskun. Mutta tällä kertaa hän kuitenkin jäi jaloilleen.
— Nyt minä olen vakuuttunut siitä, että tapan teidät, hän sanoi yhtä rauhallisesti kuin äskenkin.
Hänen äänessään oli kamala sävy. Hän ei ollut kiihtynyt. Hän ei pelännyt. Hän ei tarttunut vyönsä alla olevaan aseeseen. Howlandin huulilta katosi hymy, kun Jean kierteli hänen ympärillään. Howland ei ollut koskaan tapellut sellaisen miehen kanssa kuin nyt; hän ei ollut milloinkaan nähnyt noin järkkymättömän rauhallista vastustajaa. Jeanin silmien säihke syttyi taas ja kasvoi. Hänen poskillaan alkoi palaa kaksi tummanpunaista pilkkua, ja hän naurahti hiukan, kun hän taas teki hyökkäyksen ja Howland iski vastaan — mutta osumatta. Croisset tiesi nyt, mitä hänellä oli odotettavissa, ja myöskin Howland tiesi, mikä häntä uhkasi.
— Minä aion tappaa teidät, Jean sanoi jälleen.
Tähän saakka oli Howlandkin ollut levollinen. Hän tiesi, että itsensähillitseminen oli sama kuin puoli voittoa. Mutta nyt alkoi hänessä kiehua viha. Jeanin silmien välke alkoi suututtaa häntä; hänen valkoiset hampaansa ja hänen röyhkeä varmuutensa sai nuoren insinöörin raivoon. Ranskalainen ei enää hyökännyt; hän odotti nyt vastustajansa liikettä.
Howlandin lihaksia alkoi särkeä, ja hän hengitti kiivaasti, mutta ponnistellen — kun sitävastoin Croisset oli aivan levollinen. Howlandin onnistui saada Jean peräytymään tulisijan luo, pöydän taakse, kaksi kertaa huoneen ympäri, mutta turhaan hän koetti saada tätä ajetuksi johonkin sopivaan nurkkaan, missä voisi antaa hänelle tainnuttavan iskun.