Hän meni koirien luo ja ohjasi ne alas kukkulan rosoista rinnettä Howlandin työntäessä rekeä. Kolme neljännestuntia he taivalsivat tasankoa pitkin näkemättä missään liikettä, ja Howland huomasi, että Jean alkoi näyttää yhä pettyneemmältä, mutta vielä vähän matkaa ajettuaan Croisset pysäytti koirat ja huudahti:
— Mitä sanotte noista? Hän osoitti lunta.
Melkein laakson laidassa he näkivät kahden reen jäljet. Silmänräpäykseksi Howland unohti varovaisuutensa kääntäen Jeanille selkänsä ja kumartuen lähempää katsomaan jälkiä. Katsahtaessaan sitten seuralaiseensa Howland huomasi hänen silmissään merkillisen veitikkamaisen ilmeen.
— Olette hyvin ajattelematon, herra! hän sanoi. — Olkaa hiukan varovaisempi, herra! Ei ole sanottu, että minä toisen kerran jaksan vastustaa tuollaista houkutusta.
— Todellakin! Howland huudahti hypäten pystyyn. — Olen sinulle hyvin kiitollinen, Jean. Ellei minulla olisi epäilyksiäni, puristaisin kättäsi. Kaukanako edellä luulet heidän olevan?
Croisset oli polvistunut jälkien viereen.
— Hangen pinta on aivan äskettäin rikottu. He ovat kulkeneet tästä noin pari kolme tuntia sitten. Mutta toinen reki on kulkenut tästä jo kolme, neljä päivää sitten.
Howland kääntyi, tarttuen Croisset'n pyssyyn. Jean näki, että insinööri asetti siihen uusia patruunoita.
— Jos sinulla on eväissäsi jotain sopivaa kylmää syötävää, niin ota nyt esiin, hän käski. — Syömme juostessamme. Ellei mitään sellaista ole, on tyydyttävä olemaan nälissämme. Meidän täytyy tavoittaa se reki nyt iltapäivällä tai ainakin illalla — taikka nääntyä.
— Siunatut pyhimykset, mutta siinä tapauksessa varmasti näännymme. Ja ellemme me, niin nääntyvät ainakin koirat.