— Eikö ole mitään sopivaa syötävää?
— On palanen kuivaa lihaa — siinä kaikki. Mutta sanon, että meidän on mahdoton saada kiinni sitä rekeä.
— Mutta minä sanon, että jos on jotain syötävää mukana, niin ota se heti esiin, Croisset. Meidän on saatava kiinni rakkaat ystäväsi, ja jos vitkastelet, niin tapahtuu jotain epämiellyttävää. Käsitätkö?
Jean oli kumartunut eväslaukkuun päin, ja insinöörin uhkaavat sanat saivat hänen silmänsä salamoimaan vihasta. Samassa hän näytti aikovan sanoa jotain, mutta hillitsi itsensä ja otti esiin lihanpalan, jonka hän jakoi kahtia antaen ensin toisen palan Howlandille, ennen kuin meni koirien luo. Seuraavan tunnin aikana hän katsoi vain pari kertaa taakseen, ja koetti parhaansa mukaan hoputtaa koiria. Ennen kuin he olivat saapuneet Jeanin osoittamaan metsänlaitaan, Howland huomasi, että koirat alkoivat väsyä. Etukoira kulki vain laahustaen, ja monta kertaa koko valjakko pysähtyi. Ainoastaan Croisset'n ruoskaniskut saivat sen liikkeelle. Kaiken kukkuraksi Howland tunsi pian itsensäkin niin uupuneeksi, ettei hän jaksanut seurata Jeania, ja kun hän istahti rekeen, matka edistyi vieläkin hitaammin.
He pääsivät kuitenkin vähitellen metsään, ja Jean, joka näytti unohtaneen sekä seuralaisensa että koirien väsymyksen, kulki valjakon edellä, katse tähdättynä edessä oleviin kapeisiin raiteisiin. Howland huomasi selvästi, että hänen äskeiset uhkaavat sanansa painoivat Jeanin mieltä, ja hän koetti useita kertoja voittaa hänen yrmeytensä, mutta Jean pysyi jäykkänä ja vastasi harvasanaisesti kysymyksiin. Viimein insinööri hyppäsi reestä ja juoksi hänen luokseen.
— Pysähdy, Jean! hän huudahti. — Olen jo saanut tarpeekseni. Sinä olet oikeassa, ja minä pyydän sinulta anteeksi. Koirat ja minä emme enää jaksa jatkaa matkaa tällä tavoin. On kai viisainta, että syömme nyt. Vai mitä sanot?
— Minä sanon, että pysähdymmekin nyt juuri parhaiksi, Croisset vastasi hyvin suopeasti. — Puoli tuntia vielä, ja olisimme päässeet metsän läpi, ja heti sen takana ovat ne, joita etsitte — Meleese ja hänen väkensä. Aioin juuri ilmoittaa sen teille Meleesen takia. Mitä tapahtuisikaan, jos ilmestyisitte sinne keskellä kirkasta päivää! Kuulkaa!
Jean kohotti varoittaen kätensä. Etäältä kuului koirien haukuntaa.
— Se on Mackenzie-koiriamme, hän jatkoi hiljaa, ja hänen äänessään oli voitokas sävy. — No, herra, kun nyt olen tuonut teidät tänne, niin mitä nyt aiotte tehdä? Haluatteko, että lähdemme syömään päivällistä niiden kanssa, jotka tulevat surmaamaan teidät, vai tahdotteko viettää tässä muutamia tunteja rauhoittuaksenne? Sanokaa itse!
Silmänräpäyksen Howland seisoi liikkumattomana, hyvin hämmästyneenä ranskalaisen äsken lausumista sanoista. Mutta pian hän kuitenkin oli entisensä. Hänen silmissään oli metallinkova kiilto, kun ne kohtasivat Jeanin puolittain pilkallisen katseen.