Jälleen Howland kohotti revolverinsa ja tähtäsi Jeanin sydämeen.
— Nyt on aivan välttämätöntä, että minä ammun sinut, hän sanoi pelottavan rauhallisena. — Minähän sanoin surmaavani sinut, jos sinä johdatat minut ansaan. Nyt ei ole muuta keinoa kuin tapella — jos tänne tulee ihmisiä. Kuule!
Tällä kertaa kuului lähempää miehen ääni sekä liikkeelle lähtevän koiravaljakon hiljaista haukkumista. Howlandin kasvot tulivat yhtä vaaleiksi kuin Croisset'nkin, mutta se ei johtunut pelosta.
— Nyt ei ole muuta neuvoa kuin tapella, hän sanoi yhä entistä rauhallisemmin. — Jos nyt olisin peninkulman tai pari taaempana, kaikki kävisi niin kuin olin suunnitellut. Mutta täällä —
— Kiirehtikää, herra, seuratkaa minua. Se on ehkä joku metsästäjä, joka lähtee tarkastamaan ansojaan. Pahimmassa tapauksessa —
— Mitä sitten? Howland kysyi.
— Voitte ampua minut hiukan myöhemmin, ranskalainen selitti, hänkin nyt levollisempana. — Hyvä Jumala, minä pelkään teidän revolverianne! Minä koetan pelastaa teidät, jos voin. Annatteko minun koettaa — vai ammutteko minut?
— Minä ammun sinut, jos sinä epäonnistut! insinööri vastasi.
Tuskin hän oli tämän sanonut, kun Croisset juoksi koirien luo, tarttui etummaisen koiran niskahihnaan ja vei valjakon jäljiltä viereiseen pensaikkoon ja sen kautta kauemmas sivuun. Tuskin he olivat ehtineet sadan metrin päähän, kun he jälleen kuulivat miesäänen. Jean pysäytti valjakkonsa.
— Ylistetty olkoon Pyhä Neitsyt, meillä oli todellakin onnea! hän huudahti. — Tuo toinen reki on poikennut itäisille jäljille. Jos se olisi tullut aukeamalle, josta käännyimme tänne —. Hän huoahti helpotuksesta. — Hyvä Jumala, tuskinpa he olisivat ajaneet eteenpäin jäämättä ihmettelemään!