— Nyt, hyvä Jean, olemme valmiit puhumaan keskenämme vakavasti. Tässä me nyt istumme kaikessa rauhassa, ja tuolla alhaalla — juuri parahiksi niin kaukana, ettei sinne kuulu, kun minä ammun — ovat vihollisemme. En todellakaan tiedä vielä paljon mitään. En tiedä syytä, miksi minä en voisi lähteä tuonne alas aivan avoimesti ja rehellisesti ja miksi he eivät kutsuisi minua syömään hyvää illallista kanssaan. Kuitenkin tiedän, ettei minun elämäni olisi minkään arvoinen, jos sinne menisin. Sinä voit selvittää sen minulle täydellisesti, minä vaadin sitä nyt sinulta. Saatuani tietää, miksi minut tahdotaan surmata, en aio enää olla sellainen houkkio kuin tähän saakka. No niin. Alahan siis, tai minä ammun sinut.
Jean istui järkähtämättömän rauhallisena — suorana ja pelkäämättömänä.
— Ampukaa vain, herra, hän sanoi hiljaa. — Olen vannonut Pyhän
Neitsyen nimeen olla sanomatta mitään enempää kuin jo olen sanonut.
Kiduttakaa miten paljon tahdotte, minä en missään tapauksessa vastaa
kysymyksiinne.
Hitaasti Howland kohotti revolverinsa.
— Vielä kerran, Croisset, kerrotko?
— En, herra.
Pimeässä majassa pamahti kova laukaus. Jeanin toisesta korvalehdestä puristui esiin veripisara, mutta vaikka kuula oli suhahtanut niin läheltä hänen aivojaan, ei hän ollut edes liikahtanut.
— Kerrotko minulle, Jean?
Tällä kertaa insinööri tähtäsi ranskalaisen silmien väliin.
— En, herra.