Miesten katseet kohtasivat. Kiivaasti huudahtaen Howland antoi aseensa vaipua.
— Suuri Jumala, sinä olet todellakin urhoollinen mies, Jean Croisset!
Mieluummin tapan tusinan muita kuin sinut.
Hän nousi ja meni ovelle. Ulkona satoi vielä vähän lunta. Alkoi jo hämärtää. Hermostuneesti nauraen hän kääntyi Jeanin puoleen.
— Hitto vieköön, tunnen oikein halua pyytää sinulta anteeksi. Tuliko korvasi kipeäksi?
— Ei sanottavasti. Tuntuu vain siltä kuin siihen olisi pistetty neulalla. Ammutte hyvin, herra.
Howland istuutui jälleen ja katsoi seuralaistaan kasvoihin.
— Minä tarkoitan nyt totta, Croisset. Älkäämme riidelkö! Olen saapunut tänne tavatakseni Meleesen. No, — miten se on mahdollista?
— Niin totta kuin elän, en tiedä, Jean vastasi niin rauhallisena, kuin ei pyssynkuula olisi pitkiin aikoihin vinkunut hänen kuuluvillaankaan. — On nähdäkseni vain yksi keino: odottaa täällä kukkulalla kunnes Meleese lähtee ajelemaan koirillaan. Hänellä on oma valjakkonsa, ja tavallisesti hän lähtee ulos yksinään tai jonkun naisen kanssa leiriltä. Mutta hän on viime aikoina saanut istua reessä ehkä liian paljon; epäilen siksi, huvittavatko koirat häntä enää.
— Olin ajatellut käyttää sinua, Howland sanoi, — mutta olen kadottanut luottamukseni sinuun. Suoraan sanoen, Croisset, olen varma siitä, että olet yhtä valmis iskemään puukon minun selkääni kuin tuolla alhaalla asuvat roistot.
— En selkään, herra, ranskalainen sanoi hymyillen. — Sen olisin jo voinut tehdä, jos olisin tahtonut. Ei, ottelumme jälkeen minä tuskin enää haluan teitä surmata.