— Sinä valehtelet! Howland kähisi.
Jean, joka oli kohottanut kahvikuppinsa, antoi sen vaipua.
— Se on totta, hän vakuutti. — Taistelun jälkeen erämaan talossa en voi muuta kuin toivoa teille menestystä. Juon myös Meleesen menestykseksi, ja heidänkin onnekseen, jotka ovat pari kertaa koettaneet surmata teidät, mutta kaikki on hyvin outoa. Ne, jotka ovat leirissä, ovat onnellisia siksi, että luulevat teidän kuolleen. Te taas ette tule onnelliseksi, ennen kuin he ovat kuolleet. Ja Meleese — voiko tämä kaikki tuoda hänelle onnea? Vakuutan, että olen yhtä huolestunut kuin tekin! Antakoon Pyhä Neitsyt minun vajota maahan kuolleena, ellen sitä ole.
Howland joi kahvinsa, ja hänen katseensa synkkeni. Hän muisti, miten
Jean oli taistellut hänen puolestaan Prince Albertissa.
— Olit vähällä tappaa yhden heistä — sinä iltana Prince Albertissa, hän sanoi hitaasti. — En voi käsittää, miksi silloin olit minun puolellani, etkä nyt kuitenkaan halua auttaa minua. Pelkäätkö lähteä tuonne alas?
Jean naurahti.
— Ette olisi ainoa, joka kuolisi jos he näkisivät minut näin, mutta jo riittää, herra. En sano enempää. Olen antanut sanani siitä.
Mitään vastaamatta Howland sitoi Croisset'n jalat.
— Lähden vähän tähystelemään. En pelkää, vaikka rupeaisitkin huutamaan. Joka tapauksessa kuulisin sen ensin. Mutta jos jalkasi olisivat vapaat, päähäsi pälkähtäisi ehkä lähteä pois.
— Ettekö voisi levittää huopaa lattialle? Jos viivytte kauan, tämä on vähän liian kova istua.