Muutaman minuutin kuluttua Howland lähti ulos tehtyään vankinsa olon niin mukavaksi kuin mahdollista. Nuoren insinöörin ympäröi pimeys. Ainoa, mitä hän näki, oli pari kolme valontuiketta. Tähdet eivät loistaneet taivaalla; lunta satoi vieläkin, ja valot alkoivat vilkuttaa yhä himmeämpinä.
Hänet valtasi hillitön halu löytää Meleese ja hänen väkensä. Hän oli lujasti vakuuttanut itselleen, että hän tekisi kaiken harkiten ja rauhallisesti, ja ettei hänen suuri rakkautensakaan saisi häntä poikkeamaan siitä harkitsevasta elämäntavasta, joka myös oli tehnyt hänestä etevän insinöörin. Seisoessaan siinä lumessa hän varmistui siitä, että hänen jälkensä kyllä peittyisivät seuraavaksi päiväksi, ja että hän siten voisi vuorenharjanteelta seurata Meleesen liikkeitä ja odottaa häntä epämääräisen ajan. Hän astui hitaasti rinnettä alas. Hyvin lyhyen matkan päässä pimeässä oli nyt hän, jonka vuoksi Howland oli valmis uhraamaan kaikki, mitä hän piti pyhänä elämässään. Joka askeleella kasvoi Howlandin halu päästä häntä lähemmäksi, hiipiä kentän poikki ja rajuilman suojassa kulkea siksi, kunnes hän näkisi sen valon, jonka Jean Croisset oli kertonut sieltä iltaisin tuikkivan.
Hän oli jo kukkulan juurella, ja varovaisuuden vuoksi hän oli astunut syvät jäljet lumeen löytääkseen varmasti takaisin majaan.
Hän huomasi, että hänen sydämensä alkoi sykkiä rajusti. Ensin hän kuuli koiran haukuntaa — niin läheltä, että hän pysähtyi — ja äkkiä vilahti valo pimeydessä. Ennen kuin hän oli ennättänyt edes vetää henkeä, ikkunaverho oli vedetty syrjään hänen edessään. Hän oli melkein leirin muurin luona — ja valo tuikki ylhäältä, jonne johtivat portaat!
Hetken aikaa hän seisoi hiljaa, kuunteli ja odotti. Ei näkynyt muita valoja, eikä kuulunut muita ääniä kuin koiran haukuntaa. Hänen ympärillään lumi putoili maahan pehmeästi, ja se synnytti hänessä turvallisuuden tunteen. Terävinkään silmä ei voisi nähdä eikä terävinkään korva kuulla häntä. Hän käveli taas eteenpäin eikä pysähtynyt ennen kuin erotti pimeydessä suuren varjon, talon. Sen ainoa valaistu ikkuna näkyi selvästi, ja se oli vain osaksi verhon peittämä. Hänen siinä seisoessaan joku varjo vilahti ikkunan ohi. Oliko se nainen? Varjon lähetessä ikkuna pimeni, ja Howland seisoi siinä nyrkkiin puristetuin käsin melkein valmiina huutamaan erään nimen. Hieman lähemmäs — vain askel — ja hän varmistuisi siitä.
Varjo hävisi. Howland erotti lumiset portaat — hän lähestyi niitä ja katseli ylös. Kolmen metrin korkeudella hänestä tuikki valo.
Hän katsoi taakseen pimeyteen, josta oli tullut. Ketään — ei ketään näkynyt. Hän nousi nopeasti portaita ylös.
Makuuhuoneessa
Päästyään porrastasanteelle hän pysähtyi ja nojasi mustaan seinään, sitten hän hapuili kädellään ovenripaa ja löysikin sen. Heti sen jälkeen hän astui pari, kolme, neljä askelta, kunnes vihdoin polvistui lumeen ikkunan alle ja koetti kurkistaa huoneeseen. Hän näki kerrallaan vain sentin alan. Ensin hän erotti kappaleen seinää, sitten ikkunan vieressä pienen pöydän, joka oli täynnä kirjoja ja aikakauslehtiä, sitten mukavan tuolin, jonka päälle oli levitetty iso talja. Toisella pöydällä paloi lamppu. Hän ryömi vielä hieman eteenpäin, huomaten nyt valkoisen vuoteen. Vielä muutama sentti eteenpäin, ja Howland pysähtyi painaen kasvojaan ikkunaa vasten.
Meleese istui vuoteella. Hän nojasi leukaansa käsiään vasten, ja nuori insinööri näki, että tytöllä oli kampausnuttu ja että hänen hiuksensa valuivat hartioille. Hän oli nähtävästi juuri kammannut hiuksensa. Jos Howland olisi liikkunut hiukankin, Meleese olisi varmaan huomannut hänet.