Vain pari viikkoa aikaisemmin Kazan oli katsellut samanlaista näytelmää, kääntyessään Katkohampaan entisen kodin kohdalta pohjoiseen. Se ei silloin ollut kiinnittänyt hänen huomiotaan. Mutta nyt vihlaisi hänen koko olemustaan nopea muutos. Majavat olivat lakanneet olemasta pelkkiä vesieläimiä, syötäviksi kelpaamattomia ja vastenmielisen hajuisia. Ne olivat anastajia — ja vihollisia. Hänen torahampaansa paljastuivat hiljaa. Hänen harjansa kangistui ja etujalkojen ja hartioiden lihakset ulkonivat ruoskansiiman tapaisina. Mitään ääntä päästämättä hän hyökkäsi alas Katkohammasta tavoittamaan. Vanha majava ei tiennyt vaarasta, ennenkuin Kazan oli kahdenkymmenen jalan päässä. Luonnostaan hitaana maalla liikkumaan hän epäröi hetken. Sitten hän heittäytyi puusta alas, kun Kazan loikkasi häntä kohti. Monta kertaa ympäri pyörien he päätyivät äyrään reunalle, koiran hyökkäysvauhdin voimasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli majavan paksu, jykevä ruumis öljyn lailla livahtanut Kazanin alta, ja Katkohammas oli turvassa omassa valtakunnassaan, kaksi puhki purtua läpeä lihavassa hännässään.
Pettyneenä yrityksessään saada surmanotteella Katkohammas kiinni Kazan syöksähti salamannopeasti oikealle. Nuoret majavat eivät olleet liikahtaneet. Hölmistyneinä ja pelästyneinä näkemästään ne seisoivat jähmettyneinä. Vasta kun ne huomasivat Kazanin töytäävän heitä kohden, heräsivät ne toimintaan. Kolme ennätti veteen. Neljäs ja viides — tuskin kolmen kuukauden vanhoja majavavauvoja — jäivät liiaksi jälkeen. Ainoalla leukojensa näykkäyksellä Kazan taittoi toiselta niskan. Toista hän likisti kurkusta maahan ja ravisteli niinkuin mäyräkoira rottaa. Kun Harmaa Hukka oli hölkännyt hänen luokseen, oli kumpikin pikku majava kuollut. Hän nuuski niiden pikku ruumista ja vikisi. Ehkä nämä pikkuolennot toivat hänen mieleensä karanneen Bareen, hänen oman pienokaisensa, sillä hänen vikinässään oli ikävöivä sävy. Se oli äidinvikinää.
Mutta jos Harmaalla Hukalla olikin omia mielikuvia, ei Kazan käsittänyt niistä mitään. Hän oli tappanut kaksi noista eläimistä, jotka olivat rohjenneet tunkeutua heidän kotiinsa. Pikku majaville hän oli ollut yhtä armoton kuin harmaa ilves, joka oli tappanut Harmaan Hukan ensimmäiset lapset San Rockin kukkulalla. Nyt kun hän oli päässyt upottamaan hampaansa vihollistensa lihaan, oli hänen verensä tulvillaan hurjaa tappamishalua. Hän riehui pitkin lammen reunoja, äristen ilkeälle vedelle, jonka peittoon Katkohammas oli kadonnut. Kaikki majavat olivat paenneet lammikon turviin, ja sen pinta kohoili, kun niin monta liikkui sen alla.
Kazan saapui uuden padon päähän. Vaistomaisesti hän tiesi sen Katkohampaan ja hänen joukkonsa tekemäksi, ja hetken aikaa hän hurjasti kiskoi yhteenpunottuja puita ja oksia. Samassa liikahti jokin vedessä padon vieressä, viidenkymmenen jalan päässä rannasta, ja Katkohampaan iso, harmaa pää tuli näkyviin. Jännittyneen puolen minuutin ajan Katkohammas ja Kazan mittailivat toisiaan tämän välimatkan päästä. Sitten Katkohammas veti märän, kiiltävän ruumiinsa vedestä padon harjalle ja kyykistyi litteäksi, kääntyen Kazaniin päin. Vanha patriarkka oli yksin. Ainoakaan muista majavista ei ollut näyttäytynyt.
Lammen pinta oli nyt rauhoittunut. Turhaan Kazan koetti keksiä jalansijaa, että pääsisi käsiksi valppaaseen rauhanhäiritsijään. Mutta kiinteän patovallin ja rantaäyrään välissä oli sekasotkuinen kehärakenne, jonka läpi vesi kohisi jokseenkin rajusti. Kolmasti Kazan yritti sekasotkun läpi, ja kolmasti hänen ponnistelunsa päättyivät äkilliseen sukellukseen. Kaiken sen aikaa Katkohammas pysyi hievahtamatta. Kun Kazan vihdoin luopui hyökkäyksestään, livahti vanha rakennusmestari padon reunan yli ja katosi veteen. Hän oli saanut tietää, ettei Kazan paremmin kuin ilveskään pystynyt taistelemaan vedessä, ja tätä uutista hän levitti yhdyskuntansa jäsenille.
Harmaa Hukka ja Kazan palasivat tuulenkaadolle, laskeutuen makaamaan lämpimään päivänpaisteeseen. Puolta tuntia myöhemmin Katkohammas ilmestyi lammikon vastaiselle rannalle. Häntä seurasivat muut majavat. Veden toisella puolen he nyt jatkoivat työtänsä, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Puunkatkojat palasivat puittensa luo. Puoli tusinaa työskenteli vedessä, kuljettaen muta- ja oksataakkoja. Lammen keskus oli heillä rajaviivana. Sen yli ei yksikään kulkenut. Kymmenisen kertaa seuraavan tunnin aikana muuan majavista ui rajaviivalle ja viipyi siinä, katsellen Kazanin tappamien pienokaisten kimaltelevia, pikku ruumiita. Ehkäpä se oli emo, ja ehkäpä jokin hienompi Kazanille tuntematon vaisto ilmaisi sen Harmaalle Hukalle. Sillä Harmaa Hukka meni kahdesti nuuskimaan pikku ruumiita ja kummallakin kertaa — näkemättä — juuri silloin, kun majavaemo oli tullut rajaviivalle.
Ensimmäinen raju kiihko oli haihtunut Kazanin verestä, ja hän katseli nyt majavia tarkoin. Hän oli saanut havaita, etteivät he olleet taistelijoita. Heitä oli monta yhtä vastaan, ja sittenkin he juoksivat häntä pakoon kuin kaniiniparvi. Katkohammas ei ollut edes iskenyt vastaan; ja vähitellen hänessä kehittyi se vakaumus, että heidän alueelleen tunkeutuneita eläimiä, jotka liikkuivat sekä vedessä että maalla, pitäisi pyydystää samoin kuin hän väijyi jäniksiä ja pyitä. Aikaisin iltapäivällä hän pujahti pensaikkoon Harmaan Hukan seuraamana. Hän oli usein aloittanut jäniksen väijymisen niin, että oli lähtenyt poispäin, ja yritti tätä sudentemppua nyt majavia vastaan. Tuulenkaadon takana hän kääntyi ja alkoi hölkätä jokea ylöspäin tuulen suuntaan. Neljännesmailin matkalla joki oli syvempi kuin milloinkaan ennen. Muuan heidän entisistä kahluupaikoistaan oli peräti veden vallassa, ja vihdoin Kazan hyppäsi veteen ja ui yli, jättäen Harmaan Hukan odottamaan virran toiselle puolelle.
Yksikseen hän samosi kiireesti patoa kohti, kulkien parinsadan metrin päässä joesta. Kahdenkymmenen metrin päässä padon alapuolella kasvoi veden partaalla tiheä leppä- ja pajupensaikko, ja Kazan käytti sitä hyväkseen. Hän lähestyi yhden tai parin loikkauksen päähän padosta kenenkään näkemättä ja kyyristyi matalaksi, valmiina hyppäämään esille otollisen tilaisuuden sattuessa. Useimmat majavat työskentelivät nyt vedessä. Rannalla oli neljä tai viisi veden reunassa ja jonkun matkan päässä virtaa ylöspäin. Monta minuuttia odotettuaan Kazan oli melkein panemaisillaan kaikki alttiiksi hyökkäämällä hurjasti vihollistensa kimppuun, kun jokin padolla sattunut liike kiinnitti hänen huomiotaan. Puolimatkassa patoa oli pari kolme majavaa lujittamassa keskikehää mutasementillä. Nopeasti kuin nuoli Kazan syöksyi piilostaan padon taustan suojaan. Täällä vesi oli hyvin matalaa, virran pääosa kun kulki vastakkaisen rannan läheltä. Se ei missään ylettynyt vatsaan asti, kun hän lähti kahlaamaan. Hän oli täydellisesti piilossa majavilta, ja tuuli oli hänelle suotuisa. Virtaavan veden pauhu tukahdutti sen vähäisen loiskeen, jonka hän sai aikaan.
Pian hän kuuli majavien puuhaavan yläpuolellaan. Kaatuneen koivun oksista hän tapasi jalansijan ja kapusi ylös. Hetkistä myöhemmin hänen päänsä ja hartiansa ilmestyivät padon harjalle. Melkein käpälän ulottuvilla sovitteli Katkohammas paikoilleen miehen käsivarren paksuista, kolmen jalan pituista haaparankoa. Hän oli niin touhuissaan, ettei kuullut eikä nähnyt Kazania. Toinen majava antoi varoitusmerkin molskahtamalla lampeen. Katkohammas hellitti katseensa työstään — ja hänen silmänsä kohtasivat Kazanin paljastetut torahampaat. Ei ollut aikaa kääntyä. Hän viskautui taaksepäin, mutta hetkistä liian myöhään. Kazan oli hänessä kiinni. Pitkät torahampaat upposivat syvälle Katkohampaan kaulaan. Mutta vanha majava oli viskautunut tarpeeksi kauas taaksepäin saadakseen Kazanin menettämään jalansijansa. Samassa hänen taltanmuotoiset hampaansa tarttuivat lujasti Kazanin höllään kurkkunahkaan. Näin toisiinsa takertuneina, Kazanin pitkät torahampaat uponneina melkein majavan henkitorveen asti, he molskahtivat lammikon syvään veteen.
Katkohammas painoi kuusikymmentä naulaa. Siitä hetkestä, jolloin hän kosketti veteen, hän oli omalla alallaan, ja pitäen sitkeästi kiinni Kazanin kurkusta hän upposi kuin rautamöhkäle. Kazan joutui ihan upoksiin. Vesi syöksyi hänen suuhunsa, korviinsa, silmiinsä ja sieraimiinsa. Hän sokaistui, ja hänen aistinsa olivat kolisevana sekamelskana. Mutta sensijaan, että olisi pyrkinyt vapaaksi, hän pidätti henkeään ja vajotti hampaansa syvemmälle. He koskettivat pehmeään pohjaan ja piehtaroivat hetkisen mudassa. Silloin Kazan hellitti otteensa. Hän taisteli nyt omasta hengestään — eikä Katkohampaan. Väkevien raajainsa kaikin voimin hän rimpuili päästäkseen irti, kohotakseen pinnalle raittiiseen ilmaan, elämään. Hän puristi leukansa lujasti yhteen, tietäen, että hengittäminen nyt olisi ollut kuolemaksi. Maalla hän olisi kyennyt vapautumaan Katkohampaan otteesta ilman ponnistusta. Mutta veden alla vanhan majavan nipistys oli vaarallisempi kuin ilveksen torahampaat olisivat olleet rannalla. Tuntui äkillinen vedenpyörre, kun toinen majava kierteli reuhtovan parin läheisyydessä. Jos toinen olisi liittynyt Katkohampaaseen, olisi Kazanin reuhtominen pian päättynyt. Mutta Luonto oli ennakolta arvannut päivän, jona Katkohammas joutuisi pedon kanssa taistelemaan. Vanhalla patriarkalla ei nyt ollut erikoista syytä pidellä Kazania veden alla. Hän ei ollut kostonhaluinen, ei himoinnut verta eikä kuolemaa. Huomatessaan olevansa vapaa ja käsittäen, ettei outo vihollinen, joka oli kahdesti hyökännyt hänen kimppuunsa, voinut häntä mitenkään vahingoittaa, hän hellitti otteensa.