Myöhään iltapäivällä teurastus loppui. Katkohammas ja hänen rohkeat rakennusmestarinsa olivat vihdoin saaneet reiän tukituksi, ja lammikon vesi alkoi nousta. Puolen mailin päässä jokea ylöspäin makasi iso saukko pitkänään puun rungolla lämmitellen itseään laskevan auringon viime hehkussa. Huomenna hän aikoi palata padolle ja uudistaa hävitystyönsä. Sellainen oli hänen menettelytapansa. Hänestä se oli vain leikkiä.
Mutta metsien merkillinen ja näkymätön valtias, O-se-ki, "henki", joksi villit heimot häntä nimittivät, armahti vihdoin Katkohammasta ja hänen tuhonalaista joukkoaan. Sillä auringonlaskun loppuhehkun hetkenä Kazan ja Harmaa Hukka hiipivät salavihkaa jokea ylöspäin — parahiksi tavatakseen saukon puolinukuksissa puunrungolla päivää paistattamassa.
Päivän työ, täysi vatsa ja lämmin auringonpaiste, jossa hän makasi, olivat kaikki yhteisvoimin tehneet saukon uniseksi. Hän oli yhtä liikkumaton kuin puunrunko, jolla hän pitkänään lojui. Hän oli iso, harmaa ja vanha. Niinä kymmenenä vuotena, jotka hän oli elänyt, hän oli osoittautunut viekkaudessa ihmistä etevämmäksi. Turhaan oli häntä varten viritetty rautoja. Kavalat ansapyytäjät olivat rakentaneet kivistä ja puista ahtaita sulkuväyliä häntä varten, mutta vanha saukko oli saattanut heidän viekkautensa häpeään ja välttänyt sulkujen alapäässä odottavia teräsleukoja. Hänen pehmeään mutaan jättämät jälkensä ilmaisivat hänen kokonsa. Harvat pyydystäjät olivat häntä nähneet. Hänen pehmeä nahkansa olisi jo aikoja sitten joutunut Lontooseen, Pariisiin tai Berliiniin, jollei hän olisi ollut niin viekas. Hän olisi kelvannut prinsessalle, herttualle tai keisarille. Kymmenen vuotta hän oli elänyt ja pelastunut rikkaiden pyyteiltä.
Mutta nyt oli kesä. Ainoakaan ansapyytäjä ei olisi häntä nyt surmannut, sillä hänen nahkansa oli arvoton. Luonto ja vaisto kumpikin ilmaisivat sen hänelle. Tähän vuodenaikaan hän ei pelännyt ihmistä, sillä täällä ei nyt ollutkaan pelättäviä ihmisiä. Hän siis torkkui rungollaan välittämättä mistään muusta kuin viihdyttävästä unesta ja auringon lämmöstä.
Keveästi astellen ja yhä etsien heidän valta-alueelleen tunkeutuneitten pehmeäkarvaisten vihollisten merkkejä Kazan hiipi jokea pitkin. Harmaa Hukka juoksi hänen hartiassaan kiinni. He liikkuivat äänettömästi, ja tuulikin suosi heitä — tuoden hajuja heitä kohden. Se toi saukon hajun. Kazanista ja Harmaasta Hukasta se oli vain iljettävän kalanhajuisen vesieläimen lemua, ja he luulivat sitä majavaksi. He etenivät vieläkin varovammin. Sitten Kazan näki ison saukon nukkumassa rungolla ja varoitti Harmaata Hukkaa. Tämä pysähtyi, seisoen pää ylöspäin suunnattuna sillä aikaa kun Kazan meni varovasti eteenpäin. Saukko liikahti levottomasti. Alkoi hämärtää. Auringon kultahohde oli kalvennut. Taempana pimenevässä metsässä tervehti pöllö matalalla huudollaan yötä. Saukko henkäisi syvään. Hänen viiksinen kuononsa vavahteli. Hän heräsi — liikahti — kun Kazan karkasi häneen kiinni. Rehellisessä kaksintaistelussa vanha saukko olisi ollut kelpo vastustaja. Mutta hänelle ei tarjoutunut tilaisuutta. Erämaasta itsestään oli ensi kerran hänen eläissään tullut hänen pahin vihollisensa. Tällä kertaa ei ihminen, vaan O-se-ki, metsän valtias, oli iskenyt häneen, eikä siitä ollut pelastusta. Kazanin torahampaat upposivat hänen pehmeään valtimoonsa. Ehkä hän kuoli tietämättä mikä oli karannut häneen kiinni. Sillä kuolema tuli pian, ja Kazan ja Harmaa Hukka jatkoivat matkaansa, etsien edelleen vihollisia tappaakseen, ja tietämättä, että saukossa he olivat tappaneet ainoan liittolaisensa, joka olisi karkoittanut majavat heidän rämeikkökodistaan.
Seuraavat päivät kävivät Kazanille ja Harmaalle Hukalle yhä toivottomammiksi. Nyt kun saukko oli poissa, oli Katkohammas joukkoineen voiton puolella. Päivittäin vesi eteni yhä kauemmas tuulenkaatoa ympäröivään notkoon. Heinäkuun puolivälissä yhdisti enää kapea maakaistale tuulenkaadon kummun rämeikön kuivaan maahan. Syvässä vedessä saivat majavat nyt työskennellä häiriintymättä. Tuuman erältään vesi kohosi, kunnes tuli päivä, jona se alkoi tulvia yhdistävän kannaksen yli. Viimeistä kertaa Kazan ja Harmaa Hukka lähtivät kodistaan ja matkasivat virtaa ylöspäin harjanteiden välillä. Joki merkitsi heille nyt muuta kuin ennen; ja kulkiessaan he haistelivat sen hajuja ja kuuntelivat sen ääniä hartaammin kuin milloinkaan ennen. Tähän mielenkiintoon sekoittui hieman pelkoakin, sillä siinä tavassa, kuinka majavat voittivat heidät, oli Kazanin ja Harmaan Hukan mielestä jotakin ihmisen tapaista. Ja kun he sinä yönä ison, valkean kuun hohteessa saapuivat sen majavayhdyskunnan hajuille asti, jonka Katkohammas oli jättänyt, kääntyivät he nopeasti pohjoiseen päin tasangoille. Näin oli uljas, vanha Katkohammas opettanut heitä kunnioittamaan oman sukunsa lihaa ja verta ja kättensä töitä.
XXI
LAUKAUS HIEKKASÄRKÄLLÄ
Heinä- ja elokuussa vuonna 1911 raivosivat suuret tulipalot pohjolassa. Kazanin ja Harmaan Hukan rämeikkökoti ja harjanteiden välinen vihreä laakso olivat säästyneet liekkimerien hävitykseltä; mutta kun he nyt taas lähtivät seikkailuretkilleen, ei kestänyt kauankaan ennenkuin heidän polkuanturansa joutuivat kosketuksiin kärventymisen, hiiltymisen ja autiuden kanssa, joka oli niin pian seurannut menneentalvista ruttoa ja nälkää.
Tappiolle jääneenä ja nöyryytettynä, kun majavat olivat hänet rämeiköltä karkoittaneet, Kazan ohjasi sokeaa puolisoaan ensinnä etelään. Kahdenkymmenen mailin päässä harjanteen takana he tapasivat tulen tuhoomat metsät. Hudsonin lahdelta puhaltavat tuulet olivat ajaneet liekit keskeymättömänä tulimerenä länteen, eivätkä nämä olleet jättäneet viheriää täplää tai elon merkkiäkään. Sokea Harmaa Hukka ei voinut mustunutta maailmaa nähdä, mutta hän tunsi sen. Se palautti hänen mieleensä Sun Rockin taistelun jälkeisen toisen tulen; ja kaikki hänen sokeuden teroittamat ihmeelliset vaistonsa sanoivat hänelle, että pohjoisessa päin — eikä etelässä — olivat heidän etsimänsä metsästysalueet.