Kazanin koiranveri veti häntä yhä etelään. Ei tosin siksi, että hän olisi etsinyt ihmisseuraa, sillä hänestä oli nyt tullut yhtä paha ihmisen verivihollinen kuin Harmaa Hukka itse. Etelään matkaaminen oli pelkästään koiranvaistoa; sudenvaisto taas vaati tulta kohdatessa kulkemaan pohjoiseen päin. Kolmannen päivän lopulla Harmaa Hukka voitti. He samosivat uudestaan harjanteiden välisen pienen laakson poikki luoteeseen Athabascan alueelle siihen suuntaan, joka lopulta oli viemässä heidät McFarlane-joen lähteille.
Myöhään edellisenä syksynä oli muuan kullanetsijä saapunut Slave-joen varrelle Fort Smithiin, mukanaan säilykepullollinen kultahietaa ja isompia palasia. Hän oli löytänyt kultaa McFarlanen varrelta. Ensimmäinen posti oli vienyt tiedon muuhun maailmaan, ja sydäntalvella lähtivät aarteitten etsijäin etujoukot lumikengillä ja koiravaljakoilla liikkeelle. Uudet löydöt seurasivat toisiaan tuhkatiheään. McFarlanessa oli runsaasti irrallista kultaa, ja kullankaivajien joukko paalutti rantavaltauksensa ja ryhtyi työhön. Myöhemmin tulleet kääntyivät uusille alueille, kauemmas koilliseen, ja Fort Smithiin saapui huhuja "löydöistä", jotka olivat Yukonin löytöjä rikkaammat. Uuteen maahan hyökkäsi aluksi parikymmentä miestä — sitten sata, viisisataa, tuhat. Useimmat tulivat eteläisiltä ruohoaavikoilta ja Saskatchewanin ja Frazerin kullanhuuhtomoilta. Kaukaa pohjoisesta, Mackenzien ja Liardin kautta, saapui Yukonista pienempi joukko ammattimiehiä ja seikkailijoita, jotka tiesivät, mitä merkitsi nähdä nälkää, palella ja tuuma tuumalta kuolla.
Muuan näitä myöhästyneitä oli Sandy McTrigger. Sandyllä oli erikoiset syynsä lähteä Yukonista. Hän oli huonossa huudossa poliisien kesken, jotka nuuskivat Dawsonin länsipuolista aluetta, ja lisäksi pennitön. Sittenkin hän oli parhaita kullanetsijöitä, mitä koskaan on Klondyken rantoja pitkin samoillut. Hän oli löytänyt kultaa miljoonan tai parin arvosta ja oikopäätä sen tuhlannut pelissä ja juopottelussa. Hän oli viekas ja älykäs. Hänellä ei ollut omaatuntoa, eikä häntä myöskään vaivannut pelko. Raakuus oli pääominaisuus, joka hänen kasvoissaan ilmeni. Hänen esiinpistävä leukansa, toisistaan loitonneet silmänsä, matala otsansa ja punatukkansa julistivat hänet kohta mieheksi, jota ei käynyt uskominen pitemmälle kuin näki tai pyssy kantoi. Hänen epäiltiin murhanneen pari miestä ja rosvonneen toisia; mutta tähän asti ei järjestysvalta ollut saanut häntä mistään kiikkiin. Tämän huonon puolen ohella oli Sandy McTriggerissä kylmäverisyyttä ja rohkeutta, jota hänen pahimman vihamiehensäkin täytyi ihailla, ja myöskin eräitä sielullisia syvyyksiä, joita hänen epämiellyttävät piirteensä eivät ilmaisseet.
Puolen vuoden kuluessa oli McFarlanen rannalle kohonnut Red Gold Cityn kaupunki, puolentoista sadan mailin päässä Fort Smithistä, jonne oli viisisataa mailia sivistyksen rajamailta. Kun Sandy tuli, tarkasteli hän maankiertäjäin raakaa joukkoa, pelihuoneita ja kapakoita uudessa kaupungissa ja päätteli mielessään, ettei aika vielä ollut otollinen "sisällisten" suunnitelmien toimeenpanemiselle. Hän pelasi vähän ja voitti sen verran, että kykeni ostamaan itselleen ruokaa ja puolittaiset varustukset. Muuan näiden varustusten näkyviä merkkejä oli vanha suustaladattava rihlapyssy. Sandy, joka aina oli kantanut parasta kaupassa esiintyvää Savage-kivääriä, nauroi sille. Mutta sen parempaa hän ei voinut varoillaan ostaa.
Hän lähti etelään — McFarlanea ylöspäin. Erästä määrättyä kohtaa kauempana joen varrella ei ollut tavattu kultaa. Sandy tunkeutui rohkeasti edemmäs. Vasta päästyään tutkimattomalle alueelle hän aloitti etsiskelynsä. Hitaasti hän raivasi itselleen tietä erästä kapeaa syrjäjokea pitkin, jonka lähteet olivat viiden- tai kuudenkymmenen mailin päässä kaakkoon. Siellä täällä hän löysi melko hyvän kultapitoisen hiekkakerroksen. Hän huuhtoi noin kuuden tai kahdeksan dollarin verran päivässä. Tämmöiset tulevaisuudentoiveet eivät häntä tyydyttäneet. Viikko viikolta hän kulki edelleen jokea ylöspäin, mutta mitä etäämmälle hän joutui, sitä niukemmaksi kävi saalis. Vihdoin hän löysi vain sattumalta värihiekkaa. Tällaisten ikävien viikkojen jälkeen Sandy oli vaarallinen — toisten seurassa. Yksin ollessaan hän ei tehnyt pahaa.
Eräänä iltapäivänä hän laski kanoottinsa rantaan, valkealle hiekkakaistaleelle. Tämä oli laajentuneen joen mutkassa ja näytti lupaavan ainakin hiukan värihiekkaa. Hän oli kumartunut veden partaalle, kun kosteassa hiekassa jokin herätti hänen huomiotaan. Hänen näkemänsä olivat eläinten jalanjälkiä. Kaksi oli tullut rantaan juomaan. Ne olivat seisoneet vierekkäin. Ja jäljet olivat tuoreita — enintään kaksi tai kolme tuntia sitten astuttuja. Sandyn silmiin tuli välke, joka ilmaisi mielenkiintoa. Hän katseli taakseen ja virtaa ylös- ja alaspäin.
"Susia", murisi hän. "Kunpa voisin ampua ne vanhalla minuuttilaukaisijallani. Jukoliste — kuulepa tuota! Vieläpä keskellä kirkasta päivää!"
Hän kavahti pystyyn ja riensi pensaikkoon.
Neljännesmailin päässä oli Harmaa Hukka saanut tuulen mukana sieraimiinsa pelättyä ihmishajua ja kaiutti nyt kuuluville varoituksensa. Se oli pitkää, valittavaa ulvontaa, ja vasta kun sen viimeiset kajahdukset olivat häipyneet, liikahti Sandy McTrigger. Sitten hän palasi kanootille, otti esille vanhan luodikkonsa, pisti uuden nallihatun sytytinpuikkoon ja katosi kiireesti rantaäyrään taakse.
Viikon päivät olivat Kazan ja Harmaa Hukka samoilleet McFarlanen lähteillä, ja ensi kertaa viime talven jälkeen oli Harmaa Hukka tuntenut ihmishajua ilmassa. Silloin kun tuuli toi hänelle vaaran sanoman, oli hän yksin. Pari kolme minuuttia aikaisemmin oli Kazan lähtenyt lumikenkäjänistä ajamaan, ja Harmaa Hukka lojui pitkänään maassa pensaan suojassa häntä odotellen. Tällaisina hetkinä, jolloin hän oli yksinään, hän alinomaa haisteli ilmaa. Ensin hän oli neljännesmailin päästä kuullut Sandy McTriggerin melan kalahtelevan kanootin kylkeen. Sitten oli pian tuntunut hajua. Viisi minuuttia hänen varoitusulvontansa jälkeen seisoi Kazan hänen rinnallaan, pää pystyssä, suu ammollaan läähättämässä.